Kirjoitukset avainsanalla Älylaite

Appelsiinit (Jahvat) olivat ihme sodanjälkeisessä Suomessa. Takavuosien mainoksessa sille ihmeelle naureskeltiin, kun etelän hetelmiä sai jo ympäri vuoden tänne pohjoiseenkin.

Aiemmin robotit olivat ihmeellisiä. Avaruusaikaan viittaavia ihmekojeita. Tuskin niitä oikeasti koskaan tulisi. Ainakaan armeijoittain.

Mä lehden luin. Joku biisi alkaa niillä sanoin. Juu. Luin. Nyt robotit valtaavat HR-alaa. Ei henkilöstöravintola- vaan sitä, kun yrityksissä joku ihminen, ainakin vielä, hoitaa henkilöstöön liittyviä asioita. Human Resources. Että jatkossa he, jotka vielä kirjoittavat kynnet verillä irtisanomislomakkeita ja jakelevat niitä sitä mukaa, kun saneeraajilta nimiä satelee, saavat varautua kirjoittamaan oman nimensä samaan lomakkeeseen. Kiitos ja näkemiin. Tai ei. Pelkkä näkemiin. Kissa kiitoksella elää. Helemat paukkuen pyöröovista pihalle.

Työnantajat varautuvat jo työnhakijoiden hakemusruuhkiin. Ja ottavat käyttöön robotiikan. Jesss. Ei tarvitse kenenkään enää lukea niitä hakemuspinoja. Robotit plaraavat tiedostoja läpi. Väsymättä. Vaikka yötä päivää. Valittamatta. Vaatimatta ilta- tai yölisiä. Jesss. Upeaa.

Kirjoitin joskus aiemmin, miten työttömiä opetetaan kirjoittamaan hyvä CV. Tapasin tuolloin yhden HR-ammattilaisen, joka sanoi, ettei edes pysty – oikeasti – lukemaan vääränkokoista fonttia.

Ettei vain olisi ollut ensimmäisen sukupolven rekry-robotti!? Kovin oli ihmisen oloinen. Mutta. Niin. Nyt kun ajattelen, niin siinähän on logiikkaa.

Eihän kone varmaan osaa kaikkia fontteja, varsinkaan eri kokoja. Eikä se mitenkään voi oppia kaikkia sanoja. Pitää olla tarkkana, miten kertoa omasta työkokemuksesta. Siten, että konekin sen ymmärtää.

Kun sanaan liitetään etuliite keino- tai teko-, tulee mieleen feikki. Väärennös. Eikö? Keinonahka. Tekojalka. Muka oikea. Jäljennös.

Miten silloin teko- tai keinoäly voi olla jotain parempaa tai luotettavampaa?

Esimerkiksi älypuhelin. Ja vaikka WhatsApp. Kuinka usein huomaat kirjoittaneesi jotain siansaksaa viesteihisi? Tai et sinä vaan se tekoäly. Joskus se hyväksyy siansaksa-ilmaisun mukisematta. Joskus se keksii viesteihin ihan uudet merkitykset. Ihan itse.

Kerroin kavereilleni meneväni Perän kaa messuille.

Ei mulla ole mitään tekemistä kaivosteollisuuden kanssa. Ellei sitten oteta huomioon, että kaivelen menneitä. Tai Talvivaaran. Se muuten pitäisi määrätä pakolliseksi. Liikennemerkiksi. Ei pääsisi talvi enää yllättämään autoilijoita.

Ei. Oikeasti olin lähdössä messuille Peran kaa. Niin kuin Ake, Make, Pera ja mä. Paitsi että mentiin kahdestaan.

Toisen kerran kerroin viestissäni puoliskolle etsineeni kotoa jotain fillarin kaa. Puolisko vastaa: Vie se fillari pihalle ja käytä taskulamppua.

Tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Niin totta.

Kone, älyllä tai ilman, on loistava renki ja apuväline.

Mutta isäntänä ihan helvetillinen vehje.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kerroin aiemmin luurista, joka sydämistyi nähtyään kilpailijan, syrjäyttäjänsä. Suuttui ihan tolkuttomasti. Taantui ihan perusluuriksi. Äly tipahti jonnekin mustasukkaisuuden syövereihin.

Ennen hyvästejä sain lähetettyä vielä yhden tekstiviestin.

Siitä uuden luurin käyttöönotosta - ei muistella sitä. Mieluummin ei. Pahoittaisi vain mielensä palautteestani - älykäs kun on.

….

Sain toisenkin uuden työkaverin.

Se vanha taisi olla niin lopussa, että huokasi jo helpotuksesta päästyään lepoon. Tulkoon rauha.

Mutta voi sitä pikkuista uutta. Niin hellyttävä pakkaus.

Ujosti se tervehti, kun kaivettiin laatikostaan esiin. Taaperoryhmässä sitten lähdettiin ihan alkeista. Miten tervehditään. Milloin levätään.

Sitten alkoi vaikeampi vaihe. Piti aloittaa työt. Sovellusten lataaminen.

Homma kesti ja kesti. Kerroin sille, ettei tarvitse hätääntyä. Kaikki sujuu, kunhan ei hosuta. Kunhan muutat meille, niin saat vetää henkeä. Ainakin viikonlopun yli.

Mutta pikkuiset yrittivät kisata keskenään, kuka ensin ehtii valmiiksi. Noh. Siitä seurasi mylläkkä, jossa kukaan ei edistynyt. Päätettiin hajaantua.

Vein omani katselemaan maisemia. Joojoo. Oikeesti.

Näytin ikkunasta rakennustyömaata. Kerroin sille, että noin se menee. Pohjatöistä aloitetaan ja noustaan pikkuhiljaa kohti taivasta. Pikkuinen innostui ja hups vaan, sovelluksen lataustilanne pomppasi ensin viisi, sitten jo kymmenen prosenttia ylös. Ykskaks.

Maisema ei innostanut kauaa pikkuista. Kävelytin sitä. Välillä tanssiaskelin siirryttiin aulasta toiseen. Ja takaisin. Taas sovellus oli kymmenen prosenttia lähempänä valmista. Neukkarikäytävä oli jotenkin innostava. Prosentit ihan juoksivat näytöllä.

Lopulta. Taukoliikunnan jälkeen viimeinenkin sovellus oli valmis. Silitin pikkuisen kovanpehmeää yläkulmaa. Taputin kevyesti näppiksen viereltä. Kiitos.

Totesin kuitenkin, että ainakin oma yksilöni on vieroitettu liian varhain. Luottamuksen syntyminen vienee aikaa.

Se muuten on tosi tärkeää työkavereiden kesken.

Eikö? ;)

Kommentit (0)

Kun yleensä teen töitä keskenäni, on suoranaista juhlaa saada kutsu koulutukseen. Jesss. Tavataan ja ehditään kerrankin vertailla kokemuksia, miten homma on alkanut luistaa vajaassa vuodessa. Ryhmä ei ole perehdytyksen jälkeen koossa ollutkaan. Kiva nähdä!  J

Siinä ilossa unohtuu se tosiasia, että uutta matskua on tulossa taas silmät ja korvat täyteen. Ja ylikin. Ensimmäisen koulutuspäivän jälkeen aivot vielä naksuttelevat uusia asioita lokeroihin kohtuullisella tahdilla.

Toisena päivänä alkaa jo materiaalit seota niin pöydällä kuin päässäkin. Miten voikin olla sama perustyö, mutta toteutus jälleen eri alustalla ihan eri juttu.

Seuraavana yönä aivolohkoissa oli ruuhkaa. Tiedostot jumittivat ja käytävillä melskasi niin tinnitus kuin verenpainekin.

Työluuri oli jo hermostunut ja päättänyt olla ostamatta enää matkalippua. Onkohan siihen ladattu työterveyshuollon etäyhteys? Hmmm.  Aktiivisuusrannekkeen, luurin ja työterveyshuollon yhdistelmä. Siinä vinkki sovelluskehittäjille. Hehee.

Kolmas koulutuspäivä alkoi. Sitä matkalippua ei siis saanut. Sitten dösä jätti tulematta. Lopulta kipitellessäni myöhässä kohti työpaikkaa, yritti joku mua vielä kiireisempi hujauttaa autollaan päälle suojatiellä. Hyvä aamu.

Päivä kului erilaisia tunnuksia ja salasanoja luodessa. Ja hukatessa. Etenkin tätä jälkimmäistä. Edes vanhat salasanat eivät löytäneet aivoista sormenpäihin asti, kun niitä uusia oli niin innokkaasti väsäilty.

Onhan se kätevää yhdistää työkalujen päivitys koulutusten yhteyteen

 – ellei sitä muistettavaa uutta matskua olisi jo tullut kahden päivän täydeltä. Pääparka ei yksinkertaisesti enää vastaanota kaikkea.

Silti laitteet vaihtoon. Nyt. Taas. Miten voikin olla mahdollista, että keskenään täsmälleen samanlaiset laitteet voivat näyttää niin erilaisia näkymiä kullekin. Taas.

Kolmenkymmenen läppärin ja luurin muokkaaminen käyttökuntoon kaikkine sovelluksineen yhtäaikaisesti kolmenkymmenen eri tavoin kätevän käyttäjän toimesta – se on, kuulkaa, itse koettava.

On se.

IT-asioista paremmin perillä ja läsnä olleita täytyy ihailla. Pitkät pinnat kestivät, vaikka vastaanottopuolella tuntui pikemmin piuhat venähtäneen.

Kieroutunut huumorintaju on kuitenkin hänellä, ken keksi aikatauluttaa tämän meille, tässä työssä kokemattomimmille, 13. päivä – perrrjantaina!

Jos maanantaina salasanat ovatkin hukassa – kertyi paljon hymyilyttäviä hetkiä muisteltavaksi. Taas.

Jonain päivänä nämäkin laitteet konnuuksineen on hallinnassa.

Ja sitten ne voidaankin vaihtaa. Taas. Jonkun koulutuksen yhteydessä.

Sitä onnenpäivää  odotellessa – ollaan yhteydessä – ETÄyhteydessä! J

Kommentit (0)

Tietotekniikan alkutaipaleella koneiden kanssa tuskailevaa opastettiin aina samoin: 'Tietokone tekee vain täsmälleen sen, mitä pyydät. Se ei tee mitään muuta.' Että kone on vain ihmisen tekele ja käyttäjä oli tehnyt jonkun virheen, jos kone ei pelittänyt odotetulla tavalla.

Ja hahhaha. Ainakin nykyisin tietokoneet ja vastaavat älylliset laitteet elävät ihan omia elämiään käyttäjistään piittaamatta.

Eikö olekin hieno homma, kun ottaa kuvia luurilla, (kuka enää käyttää kameraa?) pian ne ovat myös tietokoneella. Siellä pilvessä. Ihan itse menevät. Pyytämättä. Synkkaamatta. Kätevää.

Luurin kalenterimerkintä muistuttaa myös läppärin näytöllä, jos unohdun jumittamaan – vaikkapa blogiin.

Bling. Luurista. Bling. Läppäriltä. Kätevää.

Onneksi kalenterissa ei ole kovin paljon merkintöjä. Muutenhan laitteet bling-bling-bling-blingailisivat ihan alvariinsa. Siinä mielessä lyijykynä+paperikalenteri on kivan hiljainen yhdistelmä. Ja kätevä.

Entäs sähköposti? Sekin on molemmissa laitteissa.

Se fiksu luuri kun siirtää automaattisesti viestin tietokoneelle. Ja tietokoneella kirjoitettu sähköposti on pian myös luurin sähköpostissa. Kätevää.

Kun poistan – ihan kummasta laitteesta vain – jonkin tiedoston; mainoksen, kuvan, sähköpostin…. niin eipä se toinen laite enää osaakaan tehdä samaa. Kätevää?

NO EI OLE!

Kerran poistin luurista satoja! vanhentuneita sähköpostiin tulleita mainoksia. Niitä samoja, jotka olin sillä toisella laitteella viskannut roskakoriin ajat sitten.

Mihin se kätevyys tässä kohtaa unohtui?

’Olet ollut tässä paikassa neljä tuntia. Onko tämä paikka turvallinen? ’uteli uusin älyllinen laitteeni saavuttuaan meille.

Noh. Kotiinsa on moni kuollutkin. Että siinä mielessä

– oisko tämä niin turvallinen paikka sittenkään?

Ainakaan viisastelevalle laitteelle!

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat