Kirjoitukset avainsanalla Koiranvirka

Lapsuudenkodissa oli lassieita, siis skotlanninpaimenkoiria. Kun olin teini, meillä oli cockerspanieli.  Vajaat parikymmentä vuotta sitten otettiin kokeeksi labradorinnoutaja, sellainen opaskoirakokelas. Parista russelistakin on kokemusta kertynyt.

Rotuyksilöitä olivat. Paitsi tämä viimeisin. Mikä lie tallikoirien jälkeläinen.

Hah. Noissa roduissa on silti jotain.

Jos minä olisin koira.

Lapsena olin varmaan kuin kaikki pennut. Uuden ja oudon edessä arka ja varuillani. Vasta rohkaistuna uskaltauduin leikkiin hiukset hulmuten. Kuin leikkisä spanieli.

Myöhemmin minusta tuli sitten lassie. Päivät kuluivat erilaisten aitauksien äärellä. Paimenkoiramaisen tarmokkaasti seurasin toimintaa ja haukahtelin varoituksia, ohjeita ja komentoja.

Välillä piti ottaa viereisiäkin aitauksia vartioitavaksi. Ei se haitannut. Palveluskoiran tunnollisuudella siinä ohella vielä opastin ja toimitin. Noutajan innolla sinkosin hakuun, kun pyydettiin. Miten vain voin palvella?

Tottelevaisuuskokeessa en silti ehkä olisi saanut ihan huippupisteitä.

Ärsytettynä räkytin. Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa. Niinkö? Noh. Puolustin omiani.  Ravistelin myös mielipiteitä mielelläni, joskus leuat lukossa.  Ihan helpolla en luovuttanut. Kuin terrieri.

Sitten joku potkaisi. Kipeästi. Heitti katuojaan.

Minusta tuli kulkukoira. Vetäydyin piiloon nuolemaan haavojani. Murisin vaimeasti. Älä tule lähelle.

Lopulta nilkutin takaisin näkösälle. Ohikulkijat katsoivat pitkin nenänvarttaan harmaantunutta, uitetun koiran olemustani. Monet jopa sylkivät päälle. Kiireen huristaessa ohi seisoin pitkään risteyksessä. Punainen valo paloi. Odotin.

Vihdoin minulle näytettiin vihreää valoa. Vähän kankeasti ylitin risteyksen. Epäröin. Potkusta jäänyt vamma tykytti takaraivossa. Uskalsin silti nostaa katseeni ja kohtasinkin ystävällisen ja hyväksyvän katseen.

Koiranvirka, sanoo joku. Miten lie. Kyllä koira koiran tuntee.

Ei vanha koira uusia temppuja opi, sanoo toinen. Kyllä oppii.

Paimenkoiran tarmolla ja palvelemaan tottuneena kohotan päätäni ja kuuntelen. Tottelevaisuuskokeen tosin tällä kertaa reputtaisin. Armotta.

Antaa nuorempien juosta aitauksien ympärillä. Noutamaankin voi lähettää notkeajalkaisemman. Kokemuksella ja vaistolla pärjään pitkälle. Tiedän jo, mikä on kylliksi. Itselleni riitän. Ainakin välillä.;)

Ärsytettynä räjähdän yhä raivokkaaseen haukkuun. Lempipuuhaani on vieläkin mielipiteiden ravistelu. Kuin terrieri. Mutta onneksi se höpsö spanielikin yhä kurkkii maailmaa.

Tarinan opetus?

Ei ole koiraa karvoihin katsominen.  

Hehee.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat