Kirjoitukset avainsanalla pikku-uutinen

On jo kesä, mutta siinä se yhä könöttää. On ihan pakko tönäistä sen verran, että koko juttu paljastuu.

Kuvitelmaksi.

Sitähän se oli. Alusta alkaen.

Mutta pakko siitä oli kirjoittaa. Houkutus oli liian suuri päästää tapaus näpeistä. Mielikuvitus lähti liikkeelle, vallan laukalle, jo ennen kuin kosketin kypärää kengänkärjelläni.

Ensimmäisen kirjoituksen jälkeen tuntui, että pakkohan tätä on jotenkin jatkaa. Kuvittelin, että ehkä selittävän jatko-osan saisin aikaiseksi.

Ja hah. Tarina lähti ihan omille teilleen. En yhtään tiedä, mistä se Kaija Koo siihen tupsahti sanoituksineen.

Tarinan jatkaminen olikin silti yllättäen helppoa. Nimipari oli mukana heti. Se oli muhinut mahdollista tarinaa varten jo jonkin aikaa.

Homma eteni melkein kuin itsestään. Kirjoitin yleensä yhden jakson kerrallaan. Joku oli katkaistava kahteen osaan, ettei teksti olisi liian pitkä yhdeksi postaukseksi. Itse en jaksa/viitsi lukea kovin pitkiä blogikirjoituksia. Piti joidenkin kirjoitusten järjestystä vaihtaa. Että ei se teksti ihan sellaisenaan tulvinut. Sentään.

Jaksojen kuvitus oli oma juttunsa, pitihän sekin saada jotenkin natsaamaan tekstiin. Oli hauska pohtia, millaiseen kohtaan jakson voisi päättää. Että se jäisi edes vähän mietityttämään lukijaa. Onnistuinko?

Mikä oli vaikeaa?

Noh. Loppua jouduin rakentelemaan jonkin verran. Kylmäveristä murhaajaa en löytänyt tähän tarinaan. Piti päättää tarina jotenkin toisin. Eikä nimiä voinut paljastaa liian aikaisin. Sehän olisi ollut liian ilmiselvä kuvio. Eikö?

Lisäksi oon kärsimätön. En millään jaksaisi tehdä taustatyötä. Oikeasti pitäisi tarkistaa asioiden ja ilmiöiden taustoja ja totuudenmukaisuutta.

Oikeasti pitäisi kai rakentaa juonikuvioita, henkilöhahmoja, miljöötä. Voih. Onneksi en edes tiedä, mitä kaikkea. Kunhan kirjoitin.

Enhän mä oikeasti tiedä rikostutkinnastakaan mitään. Muuta kuin lukenut dekkareita ja katsellut töllöstä. Liikaa. Ihan liikaa.

Mutta kokemuksena tämä oli hauska.

Kiitos, lukijani, että seurasit ’Pikku-uutinen’ –tarinan mukana.

Saas nähdä, lähteekö mieli joskus taas laukalle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jokohan Kai taas kohta lähtee viilentävälle suihkulle? Ilme on vihainen, kuin pettynyt. Itsehän tuo on koko ajan tingannut kertomaan. No. Nyt kerroin. Ei näytä kelpaavan sekään. Outo. Miksi ihmeessä tuo on ryhtynyt poliisiksi?

- Tunnustatko tässä hukuttaneesi henkilön, jota ’vahingossa’ tulit potkaisseeksi päähän? Väitit, ettet tuntenut häntä? Mitä ihmettä ajattelit? Pidätkö meitä tyhminä, luulitko voivasi vedättää meitä miten vain? Ettemmekö saisi tätä selville? En halunnut uskoa, että SINÄ olisit tämän takana.

- Hei! Potkaisin päähän, kun muuta kroppaa ei ollut saatavilla. Olisikin ollut. Munille olisin monottanut, jos olisin tiennyt! No jaa. Sen verran on mullakin itsesuojeluvaistoa, etten ota kantaa virkamiehistön älykkyyteen. Mutta joo. Tai, antaa olla. Ai, et halunnut uskoa. Miksi sitten kuulustelit mua? Huvin vuoksi? Oudot on huvit sullakin, Kai!

 

’Olin ollut henkilökohtainen avustaja jo pidempään. Hän kertoi loukkaantuneensa liikenneonnettomuudessa ja sanoi tarvitsevansa apua vaihtelevasti. Hänellä oli myös perinnöllinen lihas- ja hermostorappeuma, jonka eteneminen oli nyt alkanut kiihtyä. Pelkästään hengittäminen alkoi olla jo vaivalloista. Hoitokeinoja ei ollut. Hän oli yksinäinen susi. Sukulaisten vaivoiksi hän ei jäisi ja oli siksi katkaissut kaikki suhteet läheisiinsä. Hän ei halunnut palvelutaloon vaan halusi elää viimeiset hetkensä vapaana.

Myönnetään, ihastuin. Tavatessamme sairaus ei ollut vielä hallitseva. Rakkautta se ei ollut enkä elätellyt haaveita tulevaisuudesta yhdessä. Lopulta hän kielsi minua enää tulemasta. Tiesin hänen tekevän oman ratkaisunsa pian. Surin häntä hetken, mutta uusi rakkauteni vei lopulta ajatukseni muualle. Olin jo löytänyt sielunveljeni. Loppukesä kului huumaavassa uudessa onnessa.

Elokuisena viikonloppuna mökillä näin valokuvan. ’Faija’, hän sanoi kuin ohimennen. En voinut uskoa. En vain voinut.

Syksyllä tajusin olevani raskaana. Vauva syntyi keskosena. Hätäkasteessa annettiin nimeksi Sirje-Sisko. Niin pieni ja siro. Lääkärit eivät antaneet toivoa. Elinaika tulisi olemaan lyhyt.

Vastoin kaikkia odotuksia vauva pysyi elossa ensimmäiset kriittiset viikot. Kotihoitoa ei voinut edes ajatella. Vauva siirtyi synnytyslaitokselta suoraan vaikeasti vammaisten lasten hoitokotiin. Lääkärit olivat ymmällään. Kuin laboratoriotuloksissa olisi jokin virhe.

Sirje-Sisko olikin lääketieteellinen ihme. Toisellakin tavalla. Uuden hormonikierukan kun piti olla pomminvarma ehkäisy. Lottovoittajien maassa kehitetty. Raskauden mahdollisuus piti olla vain yksi miljoonasta. Eihän sellaista tapahdu.

Olin nähnyt jo kahdesti aiemmin, miten sairaus lopulta vääjäämättä etenee. Eläinten tuskat saa päättää, se on armeliasta. Mutta ihmisille sitä ei myönnetä. Oliko rikos auttaa, kun kuolema istui jo ovensuussa odottamassa? Tiesin, mitä olisi edessä. Soudin takaisin rantaan. Yksin.’

 

- On se tunnustus. Tai miten nyt haluat sitä tulkittavan. Mitä mieltä olet, onko se rikos? Kai?

Tunsinhan minä ne kasvot valokuvissa. Vanhentuneita, mutta yhä tunnistettavissa. Toista en ollut tavannut sen kesän jälkeen. Ystävääni olin törmännyt  vuosia sitten työpaikallani, sairaalan ovella. Sielunsiskoni. Surullista, että hukkasimme niin monta vuotta.

Rantalöydön jälkeen syksyllä työpaikalle tuli postipaketti. Minulle. Tutkin sisältöä yhä uudestaan. Tiesin, mitä minun pitää tehdä.

Kuultavaksi menoon valmistauduin huolellisesti. Totta kai tiesin, että viila on laukussa. Arvasin, että siellä on metallinpaljastimet. Sain poliisin epäluulon heräämään. Ei ollut edes vaikeaa. Ja kun vauhtiin pääsen, puhun kyllä ihmiset pyörryksiin. Iisisti. Jopa poliisit.

Vanhassa kirjeessä olin tivannut, mitä mökillä tapahtui. Olin raivoissani. Uhkaukset olivat aika ronskeja. Mutta miten suuri todennäköisyys voi olla, että kerran kirjeitse uhkailemani henkilön pää päätyy potkaisemakseni vuosikymmeniä myöhemmin? Jouduin epäillyksi henkirikokseen. Välillä hirvitti. Mitä, jos saan syytteen.

Rantalöytöni jälkeisenä kesänä poliisit olivat tutkineet lähivesiä. Keskellä järveä, pienen saaren läheltä, oli löytynyt pieni jolla uponneena. Ihmisen jäänteitä. Virtaukset olivat jostain syystä tuoneet kypärän sisältöineen rantaan asti.

- Mä vain kirjoitin, mitä muistan.

Kai selittää, ettei muista tällaista tapausta urallaan kohdanneensa. Ei hän tosin ollut kohdannut kaltaistani kuulusteltavaakaan.

- Niin no, mähän oonkin vaan tämmöinen, tavallinen.

- Olen muuten kuunnellut niitä Kaija Koon kappaleita. Sun pakosi loppuun juostu on. Olisit päässyt niin paljon helpommalla, jos olisit kertonut heti. Tulet saamaan syytteen poliisin häirinnästä.

- Häirinnästä? Oonko mä häirinnyt sua jotenkin? Vai mitä mahdat tarkoittaa? Aika yllätys, kuunteletko säkin Kaija Koota? Aika jännä. En olisi uskonut. Mutta Kaijan yhdessä biisissä muuten lauletaan jotenkin

Sitä saa mitä haluaa

Se kuuluu suunnitelmaan

Tai sattuman kauppaan

Kun on uusi kierros istun taas sinun pöytään.

No Kai, toivottavasti en! Tähän pöytään en toiste haluaisi. Mutta kyllä me voitaisiin sitä musabisnestä miettiä. Kun tota äänirekisteriä jo kertyi teille aika runsaasti. Hukkaanhan se täällä menee. Kai? Voitaisiinhan me ehkä vetää joku duetto. Meidän äänialat sopisivat tosi hyvin yhteen. Kai. Kelaa nyt. Lady Grey  & Kaide. Odota, mä mietin. Just. ’En ole valmis vielä lähtemään’. Siitä tulisi hyvä! Sen sanat menee jotenkin ’sä oot mun vankila, pidä musta kii…’ Kelaa. Sekin voitais kuvata täällä ja mä voisin nojata sun olkapäähän, Kaide…?!

- Et voi! Älä tule lähemmäs! Ei tehdä musaa eikä videoita. Ehkä seuraavassa elämässä! Olen anonut virkavapaata varmistaakseni, etten joudu tutkijaksi tulevaan keissiisi. Ja joutuisin muutenkin jääväämään itseni. Olen ollut vaikutuspiirissäsi liikaa. Ihan liikaa.

 

Ystäväni oli löydetty naapurien ilmoitettua epäilyksistään. Hänellä oli tytön valokuva vierellään. Lipaston päällä kirje. Minulle. Sairaus oli edennyt jo pitkälle. Tutkimuksia jarrutellessani annoin hänelle vain hetken aikaa. Kirjeen sisältö oli tärkeämpi poliiseille kuin minulle. Minähän olin jo lukenut postissa tulleen päiväkirjan. Muistin sen melkein sanasta sanaan.

’Vasta DNA- ja kromosomitutkimus paljasti asian. Lääkärit eivät olleet uskoa tuloksia. Mutta DNA-tulokset olivat kiistattomat. Kohdallemme oli osunut voitonjaossa varsinainen superjättipotti. Äidillä oli ollut yhden illan juttu jollain motoristien suosimalla leirintäalueella. Kumpikaan ei vannonut valoja yhteisestä elämästä. He vain sattuivat kohtaamaan kerran. Sen yhden ainoan kerran. ’

- Ai niin. Sormenjäljet, kengän pohjakuvio ja ääni multa onkin jo teidän rekisterissä. Ennen kuin lähden, tässä sulle vielä DNA:takin. Tai siis, kiitos lainasta.

Tyrkkään ryttyyn rutistellun nenäliinan saattajalleni. Käännyn vielä ulko-ovella vilkuttamaan. Hän tunkee yhä kosteaa nenäliinaa todistepussiin ja pyyhkii käsiään epäluuloisena. Pelkää vielä pöpöjäkin. Pollari-parka.

Keväällä käyn hautausmaalla. Hautakiveen on kaiverrettu nimen Sirje-Sisko lisäksi myös nimet Veli-Einari ja Aino-Sisko.

Tavatessaan he luulivat nimiensä olevan merkki täydellisestä suhteesta. Tässä elämässä kohtalo päätti toisin, mutta ehkä

Jos on elämää seuraavaa

miten jatkoilla voisin sinut tunnistaa

Sanoit että sen voisi varmistaa

laita neilikoita rintaan.

 

 

(Lainaukset Kaija Koon tuotannosta)

Linkki edelliseen  osaan: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/allina-kalliolla/match-made-hell-osa-8

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Luin koko 1-9 osaisen jännityskermuksen ja pidin kovasti. Pakko kysyä: tuleeko uusi?

Kirjoitan kauan. Väsyttää. En haluaisi muistaa.

’Hautajaisista oli jo aikaa. Vuosia. Ikävä vain ei lieventynyt. Tutkin seurakunnan arkistoja. Yksi tuttu pääsi Postin osoiterekisteriin. Sitä kautta selvisi tarpeellinen. Niinpä tietenkin. Missäpä muuallakaan hän majailisi.

Pakkasin välttämättömät tavarat. Ne mahtuivat reppuun. Yhden kuvan otin mukaan.

Muulla ei ollut merkitystä. Ei enää.

Tällä seudulla en ollut käynyt pitkään aikaan. Ajoin auton metsätielle. Katselin häntä kauan. Niin tuttu. Vanhentunut. Reppana. Niin minäkin. Tietäisipä vain, kuinka! Kohtalo yhdisti meidät. Ja sitten sama kohtalo repi meidät irti toisistamme. Lopulta menin hänen luokseen.

- Muistatko?

Hänen silmiinsä nousi ensin hämmästys. Sitten hymy. Se sama hymy.

- Se oot tosiaan sinä! Miten, siis kuinka sä tänne osasit tulla? Mikset ottanut yhteyttä enää? Mä olen kaivannut sua! Yritin etsiä sua. Kato nyt, oon säästänyt kirjeenkin. Kaikki nämä vuodet. Mähän rakastin sua. Ajattele, millainen meidän elämä olis voinut olla.

Istumme siinä samassa mökissä jälleen. Valokuvat ovat yhä seinällä. Otan yhden ja tuon sen pöydälle. Tämä kuva. Nuori mies moottoripyöränsä kanssa. Kypärä on aseteltu tankin päälle. Se sama kypärä nököttää nyt pölyisenä narikassa.

- Sä tiesit! Kuinka sä saatoit olla kertomatta? Edes silloin, kun pelattiin Totuutta. Tyhmä! Jos olisit kertonut ajoissa, tätä ei olisi tapahtunut. Mähän kerroin sulle hänestä. Et sanonut mitään silloin. Idiootti!

Kaivan toisen kuvan repusta. Hän katsoo sitä ensin uteliaana. Sitten epäuskoisena. Silitän kuvaa lempeästi. Ikävöiden. Sen jälkeen kerron. Että hän ymmärtäisi.

- Olisit voinut estää kaiken tapahtumasta. Ymmärrätkö, mitä me ollaan tehty?

Sellainen vaihtoehto ei ollut käynyt mielessäkään. Tietenkään.

Tarjoudun keittämään kahvit. Hän kertoi vuosista, jolloin oli yrittänyt löytää minut. Kuinka hän oli jo luopunut. Toivosta. Ja kaikesta muustakin.

- Musta on tullut tämmöinen raakki. Auta mua, pliis. Onneks tulit nyt. Olin oikeastaan jo lähdössä järvelle. Kaikki on valmista. Lupaatko auttaa mua?

Nyökkään lopulta. Miksi en. Me kaksi. Match made in heaven. Ei. Ennemmin made in hell.

Sen jälkeen juomme maljat. Jälleennäkemisen ilosta?

 Ei. On aika sanoa hyvästi.

Saan hänet juuri ja juuri autetuksi jollaan veneen perään. Jaksan soutaa syrjäiseen saareen asti. Raatosaari olisi ollut hyvä paikka, mutta liian lähellä rantaa. Hän näytti sopivan paikan kartalta ennen lähtöämme. Sain jostain voimaa soutaa riittävän kauas. Tässä on sopivan syvää. Ei ole tarkoitus, että hänet löydetään heti. Asettelen kypärän hänen päähänsä. Jäähyväismaljan lääkearsenaali on vaikuttanut. Jolla alkaa hitaasti upota. Hän ei herää enää. Kypärä painuu veden alle.  

Istun rantakivelle. Kyyneleitä ei tule. En jaksa enää. Jos vain olisin tiennyt ajoissa.’

- Jotenkin noin.

Ojennan lehtiön Pollarille. Hän silmäilee nopeasti tekstin läpi, vilkaisee välillä minua kuin ei uskoisi lukemaansa.

- Onko tämä tunnustus? Miksi aloit kirjoittamaan tätä vasta nyt, mikset kertonut aiemmin?

- Vaikka Kielitoimisto on erehtynyt tekemään luvalliseksi myös muodon alkaa kirjoittamaan, kieliopillisesti on edelleen oikeampaa sanoa alkaa kirjoittaa. Tyhmää, että kaikessa annetaan periksi. Kielioppi voisi pysyä ennallaan. Edes niiltä osin, mitä mä olen onnistunut pitämään mielessäni. Voi siinä tekstissä pilkkuvirheitäkin olla, mutta haitanneeko se tässä? Ei poliisinkaan toiminta ihan pilkulleen tunnu menevän.

- Mistä sinä puhut? Voitko nyt pysyä asiassa. Onko tämä tunnustus? Oletko varma?

- Sä oot kyllä kuin vanha vinyyli, jäät jumiin ja jankutat. Kai. Kuule, Einstein, mitä luulet?

.

.

http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/allina-kalliolla/joku-jonka-vuoksi-voisi-kuolla-osa-7

 

Tarinan viimeinen osa viikon päästä.

Kommentit (0)

Pollari ottaa kansiosta valokuvia ja asettelee ne pöydälle eteeni. Hän käynnistää tallennuksen uudestaan ja aloittaa kuulustelun.

- Tunnistatko tämän kypärän? Tunnetko heidät?

Katson kuvia. Vedän henkeä. Miten saisin pelatuksi aikaa?

- Toistan kysymykseni, tunnistatko tämän kypärän? Tunnetko heidät? Vastaa.

- Älä jankuta mulle! En usko.

- En pyytänyt uskontunnustusta. Kyllä vai ei?

- Onko toi sieltä rannalta? Eihän siellä kunnolla nähnyt. Onhan noissa jotain tuttua, mutta onhan ne voineet tulla vaikka kaupassa vastaan. Siis ei toi potta, mutta noi. Tai jossain. Torilla. Käyn muuten aika usein…

- Hiljaa! Et aloita taas höpinöitäsi. Vastaa!

- Älä huuda mulle. Etkö enää tykkääkään kerätä äänirekisteriinne materiaalia? Mitä, jos mä en enää inahdakaan, niinhän sä sanoit. Mitäs sitten? Mitäpä. En kommentoi. Et pysty pakottamaan mua kertomaan. Et mitään.

Istumme hiljaa. Tuijottelen kynsiäni. Paperit rapisevat Pollarin käsissä. Että vielä oikeasti käytetään paperikuvia ja A4-arkkeja. Miten tietotekniikka ei tässä hommassa pelitä? Hah. Yhteiskunnan rauhaa turvaava laitos ei luota tietoturvaan. POLIISI EI LUOTA OMIIN JÄRJESTELMIINSÄ! olisi taas hyvä otsikko iltapäivälehteen.

Millainen maailmasta tulee, sitten kun ihan kaikki on viety nettiin? Rikolliset ovat kuitenkin aina pari askelta edellä ja poliisista tulee yhtä kynnetön kuin kissanpennusta. Miu. Erehdyn nostamaan katseeni. Mielikuva kissanpennusta haihtuu oitis. Kai katselee minua tiiviisti, kuin etsien kuorestani säröä, mihin iskeä. Kuin saalistaan vaanien. Mitähän ne on saaneet selville?

- Miksi venytät tätä? Tiedät jotain, mikä ratkaisisi koko tapauksen. Kerro. Mitä nämä kuvat merkitsevät sinulle?

Käännän katseeni vastapäiseen seinään. Yritän keskittyä yhteen rosoon seinäpinnassa. Suljen silmäni, mutta kuva alkaa piirtyä eteeni, vaikka miten pyristelen vastaan.

Lopulta en enää jaksa. Purskahdan itkuun. Yritän hillitä itseni, mutta itku on lohdutonta tyrskettä. Nenä menee tukkoon, on vaikea hengittää ja kyyneltulva on valtava. Paineet purkautuvat kerralla. Jotenkin saan niiskutukseltani kysytyksi

- Mistä löysitte? Milloin?

Reaktioni yllättää. Hän nousee ylös. Etsii nenäliinaa taskustaan. Olen niin loppu. Helpottunut, mutta käsittämättömän väsynyt. Koko juttuun.

Hän odottaa, kunnes olen rauhoittunut, ennen kuin alkaa kertoa tutkimusten etenemisestä. On jälleen löytynyt kirje. Minulle.

- Ootte menneet avaamaan mun kirjeen! Sillä lailla. Mites toi kirjesalaisuus? Eikö poliisin tarvitse noudattaa sitä ollenkaan? Mitä, jos mä kerron lehdille tästäkin? TUTKINNASSA EI NOUDATETTU LAKIA!

- Älä aloita taas. Nyt kerrot, mitä tiedät.

- Mä en jaksa puhua siitä. Saanko paperia ja kynän? Muistan paremmin niin.

Pollari kaivaa esiin lehtiön ja kynän ja ojentaa ne pöydän yli. Tunnelma on muuttunut. Hänen ei tarvitse enää korottaa ääntään. Ei etsiä säröä. Olen jo murskana. Voi helvetti. Miten jouduin tähän tilanteeseen? Alkaa taas itkettää.

- Ei kiirettä. Ihan rauhassa. En jätä sinua yksin.

Vedän henkeä. Suljen hetkeksi silmäni. Lopulta alan kirjoittaa.

 

Ja se linkki aiempaan. Piti taas lisätä päivitellen uudestaan:

http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/allina-kalliolla/kesan-viimeinen-viikonloppu-osa-6

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat