Kirjoitukset avainsanalla kesäjatkis

No hups. Miten se kesä tästä ehti livahtaa kauas pois? Liekö liukeni sadeveden mukana tulviviin ojiin? Oli olevinaan muita jutuntynkiä niin paljon. Hehee.

Mietin sitäkin vaihtoehtoa, että olisin jättänyt tämän odottamaan ensi kesää. Tai sitten niin, että olisin kysynyt teiltä lukijoilta, miten tarina voisi päättyä. En sitt kuitenkaan.

Kun olin stoorin jo kirjoittanut, niin menköön näin. Kiitos taas, että seurasit mukana.

...

Kuuluu hymähtelyä. Naureskelevat.

- Ajattelitko, ettei me löydettäis sua? Vähän vaikeaa se olikin. Mentiin ensin vikasuuntaan ja oltiin jo lähdössä pois. Löydettiin luurisi tuolta ylhäältä. Ja nähtiin sitten toi sun saappaasi täällä supan pohjalla.

Nieleskelen itkua. Huomaan taas jomotuksen jalassa. Se voimistuu hetki hetkeltä. Ei toivoakaan nousta sen varaan. Makaan maassa.

- Noh. Miten edetään – ehdotuksia?

Nuoremmat vahtivat kännyköitään.

- Täällä on muuten ä-l-y-t-t-ö-m-ä-n huono kenttä.

Ryhmässä on myös vanhan liiton mies, joka on seurannut kompassista ilmansuuntia koko päivän ajan.

- Hei. Älä nyt enää mökötä. Lähdetään. Päivä venähti pidemmäksi kuin piti. Sori toi äskeinen. Olit vaan niin villiintyneen näköinen siellä kuusen juurella.

Loukattu ylpeys estää pyytämästä apua. Aion viittoa ryhmää häipymään silmistäni. Tuska nilkassa viiltää ja saa älähtämään. Hammasta purren pihisen

- Senkin ---tanan -keleen -tun idioottilauma! Kenen pässin keksintö se oli!?

- Hei. Sori. Mä en tajunnut, että meet noin tiloihin siitä. Olit kyllä hilpeä näky, kun lähdit siitä kiveltä kuin hirvi. Metsä rytisten. Eihän me päästy niin nopeasti lähtemään sun perään. Luultiin, että otat vaan pikku spurtin.

- Sitt ku saatiin ryhmä kokoon, olit jo jossain kilometrien päässä.

- Haistakaa huilukonsertto! Mä en lähde teidän kanssa enää IKINÄ metsään. Saatte leikkiä keskenänne, helvetin rambot! Onko se reppu täällä? Ja Anneko lähti jo omin jaloin?

- No helvetti. Reppu jäi sinne notskille. Voi hitto, pakko hakea ne. Ne on Jesse-Oskarin lemppareita tällä hetkellä. En mä voi mennä himaan ilmankaan. Olihan niitä --- juttuja aika paljon. ÄLÄ nyt uudestaan hikeenny! Ei ne oo täällä!

- Onneksi olkoon, nero. Voit kokeilla suunnistustaitojasi. Tällä kertaa yksin. Te kaksi, saatte ilon tehdä kultatuolin. Mun nilkka ei kestä askeltakaan. Ja sinä valopää, menet edellä kompassisi kanssa. Ja te kaksi, näytätte valoa, ettei olla kohta kaikki suossa.

- Voi jumalauta, Leila. Luultiin sun lähteneen himaan. Ootko oikeesti loukkaantunut? Olisit sanonut!

On miesten vuoro hikoilla. Kantajia vaihdetaan välillä. Hymyilyttäisi. Ellei jalkaan sattuisi koko ajan enemmän. Ettei vain olisi murtunut.

Ilta vaihtuu yöksi ennen kuin pääsemme takaisin metsätielle. Lähimpään sairaalaan on matkaa. Kuoppaisella tiellä kipu on viedä tajun. Lopulta ensiavussa saan lääkettä ja jalka kipsataan.

Kun palaan töihin, syksy on jo pitkällä. Ei tee mieli märkään metsään samoilemaan. Asettelen uutuuttaan hohtavat kumisaappaani narikan alle. Oikeastaan olikin jo aika uusia ne. Mädätköön se pariton kumppari siellä suossa! Ikuisesti. En usko enää pätkääkään metsän rentouttavaan vaikutukseen.

Huikkaan moimoit Annelle.

Otsassaan on kuivunutta mustikkaa ja punaisessa verkkaritakissa vieläkin sammalta. Varmistan, että reppua ei näy. Eikä sen sisältöä. Voi helvetti. Paristokäyttöisiä käärmeitä. Kuka idiootti keksii sellaisia leluja? Tai kuka niitä hankkii lapsilleen!

Kukahan? Kollegani, leluosaston markkinointipäällikkö. Tulevan lapseni kummisetä. Kuinkas muuten. Pitäisiköhän sittenkin vielä harkita kummiasiaa.

Seuraava ensiapuharjoitus pidetään neukkarissa. Taatusti sisätiloissa.

***

Kommentit (2)

Musta hattara

Yllättävä ratkaisu:)!
Ps. Just aamulla mietin ,missä viipyy jatko-osa

Havahdun hyttysten ininään. Olenko torkahtanut? Alkaa hämärtää. No niin. Mitäs nyt tehdään, kyselen itseltäni. Hienosti toimittu, ääliö!

Yritän nousta. Aih. Nilkkaan sattuu niin, että silmissä pimenee. Uikutan hetken aikaa kuin eläin.

Silloin kaukaa ylhäältä kuuluu ääniä.

- Kuulitteko? Se on jossain täällä. Tähän suuntaan!

Hiljaisessa metsässä tuntuu, kuin he olisivat jo vieressä.

Eih. Mihin voin piiloutua? Ei ei ei. Eivät saa löytää. Peräännyn ja pakenen kuusen oksistoon. Yritän olla hengittämättä.

Se on virhe. Kun ilma alkaa loppua, on pakko hengähtää syvään.  Samassa näen sen.

Saapas. Kumisaapas on melkein vajonnut suonsilmään. Mutta sen keltainen reuna näkyy vielä.

Kesäilta pimenee nopeasti. Hyttysten ininä voimistuu voimistumistaan. Vedän hupun tiukemmalle. Nipistän silmäni kiinni. Hyttyset käyvät silti joukolla kimppuun. Painan kasvot hihaani vasten.

Äänet kuuluvat jo lähempää. Oksat risahtelevat. Soinen maasto lätsähtelee askelten alla.

He etsivät minua. Lamppujen valokiilat alkavat näkyä. Pakoni on loppumassa. Painaudun maata vasten. En ehdi miettiä, mitä kaikkea sammaleen seassa voi lymyillä.

- Täällähän sitä ollaan!

Yritän vielä rimpuilla karkuun. Turhaan. Vahvat kädet kiskaisevat minut piilosta.

- AIIIIH. Idiootti. Älä revi!

Raavin ja riuhdon kuin henkeni edestä. Yhdellä jalalla yritän potkia kiinniottajaani.

- Hei, villikissa. Älä nyt riehu. Ootko ollut liian kauan vapaana luonnossa?

Otsalamppujen valokiilat ympäröivät minut.

..jatkuu..

Kommentit (0)

En näe kunnolla eteeni. Kompuroin lahoavien puunrunkojen yli. Ryntäsin vain pois. Enpä muistanut enää varoa matoja kuin muitakaan metsän eläimiä. Villi luonto lienee paennut edelläni ja kaikki elävä on jossain kaukana.

On pakko pysähtyä. Yritän saada hengityksen tasaantumaan. Pyyhin hikeä silmistäni. Samassa tunnen putoavani. Märkä sammal kallion pinnalla luistaa. Sitten mennään. Ja lujaa.

Voi helvetti. Olen juossut katsomatta yhtään mihin suuntaan. Tuloreitilläni ei ollut kalliota. Ei varmasti ollut. Selkäliuku päättyy sen juurelle, vierin vielä hetken matkaa rinnettä alas. Toinen jalka vääntyy ikävästi alleni. Taskusta kuuluu rusahdus. Kannattiko ottaa silmälasit pois päästä?!

Eikä aavistustakaan, missä olen. Raivostuttavaa. Tyhmää. Miten voin olla niin hölmö!? Pitää katsoa kartasta. Alan kaivaa luuria taskusta.

Kokeilen taskuani. Uudestaan. Toista taskua. Molempia yhtä aikaa. EI VOI OLLA TOTTA. Puhelinta ei ole. Sitä ei näy alastulorinteessä. Eikä vierelläni. Onkohan se pudonnut sillä viimeisellä mättäällä? Kiven vieressä. SINNE en mene takaisin. En varmaan edes löytäisi. Miten täältä pääsee pois?

Aurinko paistaa vielä. On jano. Vesipullo jäi siihen ämpärin kahvaan. Yritän nilkuttaa lyhyen matkaa hitaasti. Nilkkaan sattuu. Jalalla ei kävellä. Ei ainakaan epätasaisessa maastossa.

Luettelen itselleni ohjeita. Hengitä. Rauhoitu. Ajattele. Älä panikoi. Pysy hetki paikallasi.

Samassa huomaan viimeisen ohjeeni huonoksi. Todella huonoksi. Kumisaappaat alkavat tuntua painavilta. Katson jalkoihini.

Voi helvetti! Maasto upottaa. Alan taas hätääntyä. Kiskon jalkojani irti. Samalla, kun saan toisen jalan liikahtamaan, toinen alkaa painua syvemmälle. Tekee mieli huutaa.

Ja sehän auttaisi. Hah. Kuka täällä mitään kuulisi?

Tai siis. EN halua, että minut kuullaan. EN missään nimessä halua, että kukaan tulisi. Jään hetkeksi kuuntelemaan ympäristön ääniä. Vain tuuli humisee latvustossa. Supan pohjalta katsoessa taivas on korkealla.

Keskityn nykimään itseäni irti. Nilkkaan vihlaisee. Todella ilkeästi. Silmissä säkenöi. Tämäkin vielä. Onneksi yletän läheiseen puuhun. Saan siitä otteen. Hah. Puun halaaminen voi tosiaan olla terveellistä. Hymähdän.

Saapas jää kiinni. Olkoon. Pääasia, että pääsen kuivemmalle maalle. Nojaan puuhun ja mietin. Saisinko vedetyksi saappaan irti täältä asti. Päätän odottaa hetken. Kerään voimia.

Olenko jo turvassa?

..jatkuu..

Kommentit (0)

- Miljoona, miljoona, miljoona mustikkaa, hoilottelen iloisesti edetessäni metsässä. Marjat ropisevat ämpäriin. Vuosiin en ole marjametsään kerinnyt. Tai halunnut. Miten vain.

Aurinko on vihdoin suonut lämpöään. Yöllä satoi rankasti, maasto on vielä märkää. Ilma on melkein trooppinen. Hiki valuu pitkin otsaa ja silmälasit huurtuvat. Oikeastaan olisi pitänyt malttaa odottaa muutama tunti, mutta illemmalla hyttyset käyvät liian röyhkeiksi.

- Mättähältä mättähälle, mutisen ja otan loikan seuraavan mustikkavarvikon vierelle. Tömisen kuin lauma villiintyneitä norsuja. Madot huit hittoon! Vaikka muistan lukeneeni, ettei se mato, yyh, käärme, välttämättä väistä tömistelijää.

Kyykistelen – yyh, ei sittenkään. Siitähän tulee taas se mato, yyh, mieleen. K-y-y-kistelen. Ei sittenkään sitä. Kumartelen ja kykin varvikossa. Vaikka niin. Kokeilen välillä, että luuri on taskussa. Tallessa on.

Välillä vilkaisen taakseni, etten ole lähtenyt umpimähkään kuljeksimaan. Kierrän kannon viereltä kiven taakse. Huomaan silmäkulmastani ihan mustanaan mustikoita olevan varvikon. Käännynkin ensin sinne.

Poimin marjat ja mutisen omiani. Ääneen. Että metsän möröt pysyvät loitolla.

- Kuljen metsässä ja tapan aikaa, eikäku se minut tappaa. Lalalaa.

Keskityn katsomaan sormiini. Ettei minua yllätetä. Sieltä sammaleen alta, piilosta. Yyh.

Vielä viimeiset makoisat marjat oksistosta – suoraan suuhun. Mikä maku.  Käännyn kiven vierelle.

- IIIIK!

Karjun kuin mielipuoli. Puoliksi syödyt mustikat lentävät suusta huutaessani. Marjaämpäri putoaa käsistäni. Lähden juoksemaan taakseni katsomatta.

..jatkuu..

Kommentit (3)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat