Kirjoitukset avainsanalla tägi

Numerot on kuulemma loppu maailmasta! Voi pahalainen sentään, mitäs sitten tehtäisiin?

Suomen sosiaaliturvatunnusjärjestelmää värkättiin sodan jälkeen. Ei nuija- vaan sen meidän viimeisimmän. Ja nyt jo on merkit loppu. Ja numeroyhdistelmät.

Pitää laatia uusi järjestelmä. Paljonko siihenkin taas tuhraantuu aikaa, rahaa, mietintöjä ja lausuntokierroksia. Voivoi.

Sitä mietin, että eikös ne +merkityt henkilöt ala olla jo aika vähissä – 1800-luvulla syntyneet? Tässä voi vaikka kommenttikentässä ilmoittautua, jos vielä elää ja hengittää.

Me 1900-luvulla syntyneet ollaan sitten niitä -merkkisiä. Ilmankos aina valitetaan kaikesta. Mikään ei ole koskaan riittävän hyvin. Ehe.

Noh. Ja meidän jälkeen tuleekin parasta A-ryhmää, 2000-luvun lapsoset.

Luulisi niitä aakkosia ja välimerkkejä muutamalle vuosisadalle vielä piisaavan. Ja sittenhän voi palata listan alkuun. Tai yhdistellä niitä merkkejä. Ja miksei muka?

Mutta ennen kuin aletaan urakoida sitä uutta järjestelmää, niin eikö mitä, meillähän on jo ratkaisu.

Siru.

Joojoo. Sirutetaanhan eläimiäkin. Nyt vaan aletaan siruttaa kaikki vauvat het ensihenkäyksellä. Kyllä on kätevää. Ja mikä vielä parempi, niin se siru valvoo ja vahtii vauvasta aina aikuisuuteen ja lopulta hautaan asti. Tai ei se siru vaan sen kautta. Isoveli valvoo.

 Ei tarttis sitten päiväkotiinkaan muistaa ottaa tägiä mukaan. Kulkuportti tunnistaisi jokaisen Onnin, Saaran, Villen, Ruusan, Helkan, Väinön…mennen tullen. Voi veljet ja siskot, mikä keksintö!

Ihan totta. Lehdestä luin, että Ruåttissakin on jo joku työnantaja siruttanut väkeään. Siellä taitaa tosin olla vähän vakaammat työolot. Suomessa ei ihan heti kannata ojennella käsivartta työnantajaa kohti. Nääs ne työsuhteet – mitäs, kun työntekijä pidetään vaan 4 tai ehkä jopa 6 kuukautta koeajalla. Ja sitten otetaan uusi koeaikalainen tai joku työharjoittelija. Käsivarret jatkuvasti ruvella pitää sinun leipäsi ansaitseman. Kun siruja vaihdettaisiin liukuhihnalla.

Mutta on se kuulemma kätevä. Käden heilautuksella voi avata oven, maksaa lounaan ja avata vaikka tietokoneen. On se. Ihmevekotin.

Mitäs, jos ne sekoaa – kuten teknisillä hilavitkuttimilla on tapana – ovet aukeilevat ja sulkeutuvat omia aikojaan. Hissit kulkevat kerrosten väliä ottamatta ketään kyytiinsä. Tietokoneet vingahtelevat aina ohi kulkiessa. Ruokarobotti syytää uusia annoksia lisää tarjottimelle. Siru on hyvä jätkä! Sehän tarjoaa kierroksen saman tein koko ravintolalle.

Aktiivisuusrannekkeenkin sellainen siru korvaisi heittämällä. Joku tulevaisuustutkija jopa tuumasi lehdessä, ettei hänkään jaksaisi rannekkeen kanssa aina värkätä. On se niin rasittava laite.

Kyllä ihan ystävällismielisesti neuvoisin tätä tutkijaa lähtemään aluksi rauhalliselle kävelylle. Sitten ajan kanssa vähän lisää tehoja ja vaatimustasoa kuntoiluun.

Mä ainakin kuulun sukupolveen, joka ilman korkean paikan leiriä saa kellon ranteeseen. Ja sitä työpaikan tunnistekorttia kuin avaintägiäkin jaksan niskallani kannatella työpäivän ajan. Kun sellaisen sentään vielä sain. Työpaikan.  Nääs.

Hehee.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat