Kirjoitukset avainsanalla itsesuojeluvaisto

Toisille itsesuojeluvaistoa ei kehity lainkaan. Vaikka mäkihyppääjät. Kuka lähtee sukset jalassa järkkyjyrkkää mäkeä alas? Ja ilman sauvoja. Tai ne, jotka tekee sen sauvojen kanssa, mutta pujottelevat siinä samalla? Hulluja!

Kuulun turvallisuushakuisiin ihmisiin. On aina ollut yliohjautuva itsesuojeluvaisto. Siitä on ollut hyötyä jos ehkä haittaakin. Ipanavuosina en voinut lähteä leirille – siellähän oli vieraita ihmisiä. Iik. Alaluokkien opettaja kertoi vanhemmille mun olevan kovin, kovin ujo. Joo-o. Maailma oli pelottava paikka. Jo silloin.

Silti lähipiirini tietää, etten enää ole niin hiljainen hiiri. Enkä kovin ujokaan. Maailmaan kuin elämäänkään en silti oo oppinut luottamaan. Vähän kuin heikoilla jäillä kulkisi. Jokaista askelta varoen ja harkiten.

Autokoulun suoritin esikoisen ollessa vauva. Hullu! Ei vauva vaan minä. Kuka lähtee liikenteeseen opettelemaan, kun itsesuojeluvaisto oli viritetty potenssiin tuhat? Piti pysyä hengissä, ei enää omaa elämää turvaten vaan sen pienen ihmisen. Ei liene yllätys, ettei musta sitten tullut koskaan oikeaa autoilijaa. Kaupittelin vuosikaudet ajokorttiani halvalla. Erittäin vähän käytettynä.

Oon kuitenkin nykyään ilolla ajorajoitteinen. Ajelen kyllä, mutta mua ei isoille väylille saa. Liikennekulttuuri on ajovuosieni aikana mennyt ihan hulluudeksi. Karmean aggressiivista menoa. Aina niitä, joilla on kiirekiirekiire. Mutta onhan siellä säännöt. Ja kaikki noudattavat niitä. Hah. Uskoo, ken haluaa. Ite en luota muihin senkään vertaa kuin itseeni enkä siten änkeä  motareille ynnä muille väylille otsasuonet tykyttäen. Eieiei.

Pelkään siis vauhtia. Ja korkeita paikkoja. Näsinneulan juurelta en suostunut liikahtamaan ovea kohti ja huvipuistojen laitteet oon suosiolla jättänyt muille. Kaistapäille. Mulle hurjin härveli Lintsillä on ollut Monorail! Joojoo! Hehee.

Sitten joku hormonimyrsky sai kai aikaan sen, että nuorinta odottaessani punkesin mahani kanssa siihen näköalatorniin. Siihen hitaasti nousevaan ja pyörivään. Katselin sieltä, kuinka puolisko ja tytär killuivat samaan aikaan maailmanpyörässä. Hullu! Ei perhe vaan minä.

Paljon on loiskinut vettä maailman merissä, ennen kuin suostuin peltiputkeen taivaalle. Hullu! Sitä toistelen itselleni joka kerta vieläkin.

Niin paljon kuin turvaa ja rauhaa haenkin, niin mahtuuhan ihmiselämään vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Toisille tuntuu töyssyjä, kivikoita ja myrskyä kertyvän enemmän kuin toisille. Kaiken kaikkiaan omalla kohdalla merenkäynti on tainnut olla aika tasaista. Mutta mihin kaikkeen olen oikeasti vaikuttanut omilla valinnoillani?

Kaikenlaisia elämänhallintaoppaita tursuaa kirjamarkkinoilla. En vaan jaksa innostua näihin self help -oppaisiin. Elämäntapavalmentajat kilpaa hokevat, kuinka pitää ottaa elämä haltuun. Olla oman elämänsä itsevaltias. Kuinka pitää vain päättää. Lähteä kohti omaa unelmaa. Että elämä kantaa. Noin vain. Onpa iisii?

Jostain syystä kolahti paljon syvemmin hesarista lause, jossa elämänpolullaan jo paljon kokenut tuumasi elämän vievän ja ihmisen vikisevän.

Niin se roolijako taitaa mennä.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat