Vietettiin pari kesää tässä talossa. En kyllä ihan muista, miten ihmeessä.

Kahdeksanhenkinen perhe ja siihen päälle vielä isovanhemmat, yksi enomies ja serkkujakin.

Talossa oli kolme huoneistoa, joista yhdessä vakiasujat. Kaksi asuntoa tyhjillään. Meillä sitten se toinen päätyhuoneisto, olikohan siinä 2 huonetta ja pikkuinen keittiö ja eteiseen mahtui kerrossänky?

Systerithän oli viikot töissä, tietty. Juhlahetki aina, kun perjantain iltapäivädösää odoteltiin. Nykyisin talo näyttää tältä.

Muutettiin 70-luvun alussa outoon autiotaloon kylän toiselle laidalle. Jokainen sai oman huoneen, jopa kaks. Isovanhemmat ja enokin oman lukaalinsa. Tilaa oli. Autiotalo heräsi eloon. Ensin kesäisin. Lopulta ympäri vuoden.

Kun oma perhe kasvoi, alettiin miettiä, olisiko "oma tupa, oma lupa" kivempi tapa viettää kesää. Lähistöllä oli jälleen yksi hiljainen talo ruohottuvine pihoineen.

Selvisi, että rouva oli jo vuosia sitten muuttanut kirkonkylän vanhainkotiin. Poika ei voinut taloa vuokralle antaa. Sinne jäi yksi unelma lahoamaan.

Äiti ehdottikin meille umpihullua ideaa. Oli nähnyt lehdistä kuvia.

Hetkellinen selväjärkisyys sai puoliskon toteamaan "Ei ikinä!"

Siihen se kuitenkin alkoi rakentua - uusi unelma. Kesälomat meni rempatessa. Äiti ehti kuolla, ennen kuin päästiin asuttamaan hullua ideaa. Piharakennuksesta ja nutriatallista Ketunpesäksi.

Seuraavakin polvi aikuistui. Taas tuli tilantarvetta. Väistyttiin, kaks harmaantuvaa kettua, ylätaloon. Taas uuteen unelmaan. Autioituvaa taloa asuttamaan.

Että montako autiotaloa yhden ihmisen pitää pelastaa lahoamiselta  - sitä vaan ajattelin.

Hyvää kesää. Ja kun ajelet maaseudulla - havahdutko joskus miettimään, millaisia ihmisiä on niissä harmaantuneissa taloissa, nurmettuneilla pihoilla käyskennellyt, elänyt ja unelmoinut?

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat