Pyhäinpäivänä muistellaan kuolleita. Suru ja ikävä eivät kalenteria tarvitse. Kuolleet läheiset ovat ajatuksissa aina. Sanotaan, ettei surusta selviä - sitä oppii sietämään. On pakko, että voi jatkaa elämää.

Ennen kuolema ei ollut tabu. Kuolo korjasi niin lapset, vanhemmat kuin muutkin sukulaiset.

Nykyisin kuolemasta puhutaan useammin kiertoilmauksin.

Ilmoituksissa ja lehtiartikkeleissa vilahtelee joskus enkelivauvoja. Sellaista surun määrää en osaa edes kuvitella. Eikä sitä tiedä kuin toinen saman kokenut.

Enkeliäitejäkin on. Mitä vanhemmiksi tullaan, sitä todennäköisemmin ja yhä useammilla meistä.

Enkeli-isistä en muista kerrotun. Kumma sinänsä, eikös Raamatunkin arkkienkelit olleet miehiä pitkine hiuksineen. Missähän vaiheessa enkelit muuttuivat naishahmoiksi?

Kuolemasta suoraan puhuminen kuulostaa jotenkin kovalta ja tunteettomalta. Puhutaan mieluummin, kuinka joku 'on mennyt pois'. Tai 'nukkunut pois'.

Lapsenlapsilta kuoli kaksi isoisoisää muutaman kuukauden sisällä. Lapsille kuolemasta kertomisessa on mietityttänyt, onko sittenkään hyvä käyttää ilmausta 'nukkui pois'? Jossain vaiheessa lapsilla kun se nukkuminen ja nukahtaminen on muutenkin vaikeaa. Ja mielikuvitus kun ottaa vallan, niin lapsihan voi pelätä itse kuolevansa nukkuessaan.

Entä 'oli vanha ja sairas'? Luuleeko lapsi sairastuessaan, kuume- tai vatsataudin kourissa, että nyt käy samoin kuin isovaarin? Vanhemmat onneksi lapsensa tuntevat ja tietävät parhaiten, mitä sanoja käyttää.

Isä sai elää pitkän elämän, lähes 98 vuotta. Hän olisi juhlinut 100-vuotisiaan tänä vuonna, itsenäisen Suomen kanssa. Jos minä joskus kuolen - oli yhteinen lause isällä ja Kekkosella. (Nuoremmille tiedoksi, Urho Kekkonen oli pitkäaikaisin presidenttimme) ;)

Sisareni osasi hienosti kertoa asiasta, puhuen jotain meistä täysorvoista sisaruksista. Luuri korvalla, rattaat aivoissa naksahtivat pari kertaa, ennen kuin viesti meni perille. Ne pari naksahdusta riittivät, että tieto oli lempeä. Itse taisin silti välittää viestiä edelleen ilman kiertoilmauksia.

Muitakin enkeleitä on.

Suojelusenkeli lienee ollut lähelläni ainakin silloin, kun teininä juosten kipaistiin tasoristeyksessä junaradan yli, paikallisjunahan sieltä. Eipä - oli pikajuna - ja hilkulla elämäkin?

Lumienkeleitä on varmaan melkein kaikki joskus tehneet. Itsekin oon kokeillut vielä myöhemmälläkin iällä, vaan takapainotteiseksi oon tainnut muuttua. Jotenkin kummalta se hahmo lumessa näytti. Tehkööt nuoremmat.

Talouselämä ei ole mulle kovin lähellä sydäntä, vatsaa ennemmin. Syön elääkseni. Rahamaailmaan vihkiytynyttä lehteä selaillessa osui silmiini enkelisijoittaja.

?

Taivaspaikkaako hän sijoitukseksi tarjoaisi?

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Kun isäni kuoli, niin kysyin lapseltani (6v) mitä hän ajattelee kuolemasta. Hän vastasi: no, mä aattelen että se on hengenvaarallista.
Täydellinen vastaus, vai mitä!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat