Että hävettääkö töissä?

Joskus.

Kun joutuu tekemään sellaista, mitä ei tahtoisi.

Kun tuntuu, ettei työtä arvosteta.

Että oonko ihan tollo, kun suostun tähän? Tällä palkalla! Enkö ymmärrä edes hävetä, kun en parempaan pystynyt?!

Nii-i. Olisin pystynyt. Jos olisi annettu tehdä.

Lehdestä tavasin, että häpeän iskiessä pitää ottaa peili käteen ja todeta, että työ ei ole yhtä kuin minä. Se on vain osa minua. Ettei kannata ottaa itseään liian vakavasti. Tiedosta, mikä on itsellesi tärkeää. Ja etsi elämään työn sijasta muita merkityksiä. Harrasta! Tee vaikka vapaaehtoistyötä!

Onpa iisii?

Näitä, varmaan hyvää tarkoittavia, lohtulauseita viljelevät kai yleensä ihmiset, jotka eivät itse niitä elämässään tarvitse. Samassa artikkelissa kerrotaan myös työn olevan nyky-yhteiskunnassa iso osa identiteettiä.

Nii-i. Ole siinä sitten onnellinen osa-aikatyöntekijä pienellä palkalla ja olematonta eläkettä odottaen.

Niin iisii.

Vaan mitä.

Jonain päivänä todellakin tekee mieli vetää paperipussi päähän. Lakata hengittämästä.

Jonain toisena päivänä nostan katseeni ja irvistän peilikuvalleni. Ja nauran. Itselleni. Elämälle. Elämän kanssa yhdessä.

Joskus läpi kyynelten. Mutta nauranpa silti.

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat