Kuulut Rovaniemen markkinat jäävät tylsäksi kylätapahtumaksi, kun nykyajan (työ)markkinoita seurailee.

On taas pitkään ollut työnantajan markkinat. On huomattu. Vilskettä on kuin karkkikaupassa, valinnanvaraa on liikaakin ja hyviä duunareita tipahtelee laareista pihalle kenenkään huomaamatta. Onhan noita yyteitä. Ketä kiinnostaa?

Jos joku erehtyy asiaa ihmettelemään, kuulee todennäköisesti entisestä elämästä itsellenikin tutun: ’Portilla on tulijoita jonoksi asti, jos ei tämä kelpaa.’ Ala kuului sellaisiin yleistä turvaa antaviin, että työntekijöiden tyytymättömyyden ilmaisuja ei nähty. Management by perkele.

Vaan eihän nykyään enää sillai johdeta? Eiii tietenkään. Yrityksiin palkataan vain hyviä tyyppejä. Se, miten nämä hyvät tyypit valikoituvat massasta, on vähän hämärän peitossa.

Juuri valmistunut ei hakemuksista ja haastatteluista huolimatta löydä omaa paikkaansa. Eikä työura liikahda lähtöviivalta. Ei, vaikka työllisyystilanne paranee, ainakin niin uutisoidaan.

Tätä ääneen ihmetellessä kuulee, ettei työnantajia kiinnosta opastaa ja kouluttaa kaveria, jolla on intti käymättä. Menee hukkaan panostus.

Jaa. Panostamistahan siellä intissäkin kai?

Entisessä elämässä muistan sentään jotain onnistuneen. Nuoret saivat kiinni työelämästä ja lähtivät sitten hetkeksi maastoväreihin. Palattuaan olivatkin jo vanhoja tekijöitä. Solahtivat takaisin töihinsä tuttuun paikkaan. Kuka hetkeksi ennen opintoja, joku pidemmäksikin aikaa. Ei mennyt panostus hukkaan. Hei.

Kesällä taidettiin uutisoida toimeentulotuesta, joka on muodostunut hyvin toimeentulevien perheiden nuorten viikkorahaksi. Noh. Ei kuuluta siihen joukkoon. Sitä ei saanut.

Työttömyysturvaa hakiessa posti toi kirjeen, jossa kerrottiin, ettei työssäoloehto ole täyttynyt.

Olipa yllätys. Kun ei sitä ensimmäistä työpaikkaa saa.

On sellainen iloinen työnantaja – hymy – jota ihan naurattaa puheet työttömyydestä. Radiosta oon kuullut. Mua ei naurata. Ei edes hymyilytä.

On myös olemassa aa ja oo – siinä välissä äl ja koo. Taitaa olla sellainen Suomen oma putiikki. Hakivat kausiapua. Kiinnostuneelle jopa soitettiin. Vaan loppui puhelu lyhyeen, kun taustalta löytyy lapsiperheen hälinää – ja vain yksi vanhempi. Miten sellainen muka töissä kävisi? Eihän työnantaja niin epävarmaa sijoitusta voi tehdä.

Samaan aikaan, kun työntekijöiden sitoutumiselta vaaditaan minimissään 100 prosenttia – toisella osapuolella ei olla kuultukaan sellaisesta kuin yhteiskuntavastuu. Se on, hei, niiiin last season! Silti päättäjien taholta osoitellaan sormella äitejä, jotka eivät lähde töihin sieltä kotisohviltaan. Että niin – miksihän?

Syrjäytyneitä alle 30-vuotiaita nuoria on yhden tutkimuksen mukaan 69 000. Ja rapiat päälle, veikkaan. Yhteiskunnan ne jotkut muut.

Syrjäytymisvaarassa olevien määrää ei uskalla edes miettiä. Pitkäaikaiseen huono-osaisuuteen johtaa erilaiset polut. Yhteistä niille on näköalattomuus. Luottamus tulevaan horjuu. Ja se on surullista.

Vaan kukapa sellaisia ikäviä asioita markkinahumussa pohtisi?

Kommentit (2)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat