Pollari ottaa kansiosta valokuvia ja asettelee ne pöydälle eteeni. Hän käynnistää tallennuksen uudestaan ja aloittaa kuulustelun.

- Tunnistatko tämän kypärän? Tunnetko heidät?

Katson kuvia. Vedän henkeä. Miten saisin pelatuksi aikaa?

- Toistan kysymykseni, tunnistatko tämän kypärän? Tunnetko heidät? Vastaa.

- Älä jankuta mulle! En usko.

- En pyytänyt uskontunnustusta. Kyllä vai ei?

- Onko toi sieltä rannalta? Eihän siellä kunnolla nähnyt. Onhan noissa jotain tuttua, mutta onhan ne voineet tulla vaikka kaupassa vastaan. Siis ei toi potta, mutta noi. Tai jossain. Torilla. Käyn muuten aika usein…

- Hiljaa! Et aloita taas höpinöitäsi. Vastaa!

- Älä huuda mulle. Etkö enää tykkääkään kerätä äänirekisteriinne materiaalia? Mitä, jos mä en enää inahdakaan, niinhän sä sanoit. Mitäs sitten? Mitäpä. En kommentoi. Et pysty pakottamaan mua kertomaan. Et mitään.

Istumme hiljaa. Tuijottelen kynsiäni. Paperit rapisevat Pollarin käsissä. Että vielä oikeasti käytetään paperikuvia ja A4-arkkeja. Miten tietotekniikka ei tässä hommassa pelitä? Hah. Yhteiskunnan rauhaa turvaava laitos ei luota tietoturvaan. POLIISI EI LUOTA OMIIN JÄRJESTELMIINSÄ! olisi taas hyvä otsikko iltapäivälehteen.

Millainen maailmasta tulee, sitten kun ihan kaikki on viety nettiin? Rikolliset ovat kuitenkin aina pari askelta edellä ja poliisista tulee yhtä kynnetön kuin kissanpennusta. Miu. Erehdyn nostamaan katseeni. Mielikuva kissanpennusta haihtuu oitis. Kai katselee minua tiiviisti, kuin etsien kuorestani säröä, mihin iskeä. Kuin saalistaan vaanien. Mitähän ne on saaneet selville?

- Miksi venytät tätä? Tiedät jotain, mikä ratkaisisi koko tapauksen. Kerro. Mitä nämä kuvat merkitsevät sinulle?

Käännän katseeni vastapäiseen seinään. Yritän keskittyä yhteen rosoon seinäpinnassa. Suljen silmäni, mutta kuva alkaa piirtyä eteeni, vaikka miten pyristelen vastaan.

Lopulta en enää jaksa. Purskahdan itkuun. Yritän hillitä itseni, mutta itku on lohdutonta tyrskettä. Nenä menee tukkoon, on vaikea hengittää ja kyyneltulva on valtava. Paineet purkautuvat kerralla. Jotenkin saan niiskutukseltani kysytyksi

- Mistä löysitte? Milloin?

Reaktioni yllättää. Hän nousee ylös. Etsii nenäliinaa taskustaan. Olen niin loppu. Helpottunut, mutta käsittämättömän väsynyt. Koko juttuun.

Hän odottaa, kunnes olen rauhoittunut, ennen kuin alkaa kertoa tutkimusten etenemisestä. On jälleen löytynyt kirje. Minulle.

- Ootte menneet avaamaan mun kirjeen! Sillä lailla. Mites toi kirjesalaisuus? Eikö poliisin tarvitse noudattaa sitä ollenkaan? Mitä, jos mä kerron lehdille tästäkin? TUTKINNASSA EI NOUDATETTU LAKIA!

- Älä aloita taas. Nyt kerrot, mitä tiedät.

- Mä en jaksa puhua siitä. Saanko paperia ja kynän? Muistan paremmin niin.

Pollari kaivaa esiin lehtiön ja kynän ja ojentaa ne pöydän yli. Tunnelma on muuttunut. Hänen ei tarvitse enää korottaa ääntään. Ei etsiä säröä. Olen jo murskana. Voi helvetti. Miten jouduin tähän tilanteeseen? Alkaa taas itkettää.

- Ei kiirettä. Ihan rauhassa. En jätä sinua yksin.

Vedän henkeä. Suljen hetkeksi silmäni. Lopulta alan kirjoittaa.

 

Ja se linkki aiempaan. Piti taas lisätä päivitellen uudestaan:

http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/allina-kalliolla/kesan-viimeinen-viikonloppu-osa-6

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat