Moooi!

Maisa täss. 

Lempeä kävi taas tääll landell. Se toi lehden tulleessaa ja sano, ett pitää lukee sitä yhdess.

En tajunnu. Mä E-N yleensä L-U-E.

Mutt okei.

Kiva kuva. Onks toi joku niinku mä?

Hehe.

Oikeesti?

Mitä siin sanotaa?

Lempeä kerto, ett jotkut stadilaiset koirat - vähä niinku mä - ett ne oli ottanu hatkat!

Oikeesti?

S-I-I-S-T-I-I-I!!! Ou nou. Siis mä E-N  I-K-I-N-Ä uskaltais.

Mutt ne oliki kaksistaan. Yhdess sitä voi olla rohkeampi. Eik vaa?

Luja sanoo, ett must on tullu läheisriippuvaine. Ett mä nuhjaan ain jaloiss tai kyljess.

Noh. Joo-o.

Mä en vaa tykkää olla yksin. Ku Vanhakaa ei oo enää tääll.

Ehkä mäki olisin uskaltanu lähtee junailee, jos oltais menty Vanhan kaa kimpass.

Muistaks viel Vanhan? Sen Hapankorpun?

Vaikk ei se ois lähteny mun kaa Stadiin. Ainakaa junall. 

Se pelkäs niit. Junii. Viel enemmän ku mä.

Mutt oikeesti. Siis jopa oli juttu.

Ihi-ihi-hiiiiiiiih!

Mähän voisin alkaa lukee useemmin, jos meist olis juttuij lehdiss.

Koirist. Russeleist.

Tai miksei muistaki. Vaikk noist maastonakeist. Luja sano, ett noi o sellasii.

Oikeesti?

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat