Julkisissa kulkupeleissä kuulee kaikenlaista väkisin, vaikkei aina tahtoisikaan.

Varsinkin aamuisin dösässä on kuitenkin yleensä hiljaista. Pari pysäkinväliä kulkevat teinit jatkavat jutusteluaan koko matkan ajan, mutta entä me muut? Lähes jokainen tuijottaa alaviiston syliinsä. Siellä se on.

Luuri. Musaa, viestejä, digilehtiä. Kenellä mitäkin. Se, mitä kadehdin, on nuorten (tai ainakin mua nuorempien) kätevyys. Kuulun siihen ryhmään, joka tarvitsee kaksi kättä luurin selailuun. Eikä tulisi kuuloonkaan, että peukaloilla tekstailisin!

Mun viestit on muutenkin välillä niin siansaksaa. On tosi ärsyttävää, kun luuri luulee itseään mua viisaammaksi ja ehdottelee mitä ihmeellisimpiä sanoja. Mutta. Sitten sanaan eksyy yksi ainoa väärä kirjain – ja hah. Eipä tunnista luuri enää koko sanaa. Muka ÄLYluuri?! Diitä on ollut udein puhetta. Jod muidtat lukeneedi viedtejäni?! :)

Mä en yleensä luureja (juu, on kaksi, oma ja se toinen) kauaa tuijottele, vilkaisu riittää, onko viestejä. Yleensä ei. Luen Metron, sen paperisen! -  ja sen jälkeen tihrustan läpi sateen pisaroiman ikkunan. Tai suljen silmäni.

Asiaan. Siis kuulolle. Julkiseen kulkupeliin.

Toisinaan jonkun luuri sitten kuitenkin soi. Sitten me kaikki tiedämme, että vastaaja on bussissa. Yllättäen samassa kuin mekin. Saamme kuulla myös mihin hän on menossa ja kuinka pian hän on perillä. Hei. Hyvä tietää. :) Itse kukin tullee joskus kailottaneeksi, että se toinen siellä luurin toisessa päässä kuulisi.

Maailmaan mahtuu ääntä. Siksi en oikein oo ymmärtänyt, eikö kaukojuniin jossain vaiheessa suunniteltu 'hiljaisia' vaunuja vai onko niitä jopa olemassa? Millaisella opasteella se olisi merkitty? Mahtaisi maailmalta tullut ihmetellä, jos hahmon suun eteen olisi laitettu raksit päälle? Suomalaiset on outoja!

Junassa oon sitten kuullut, kuinka joku ikävöi äitiä eikä millään suostu lopettamaan puhelua. Ei, vaikka äiti vakuuttaa, että jatketaan keskustelua myöhemmin. Lopulta äitiparka joutuu läppäämään luuria jälkikasvun korvaan. Niisk.

Päivänä eräänä kuulin myös, miten jotkut kaupat on parempia kuin toiset. Ajatella. En ihan heti seurueen ulkoisesta olemuksesta arvannut heitä kiinnostavan eri kaupparyhmien erot.

Vaan. Niin. Tehdään tarkkaa suunnitelmaa, missä järjestyksessä kannattaa kiertää kauppoja. Esitetään toiveita tuntemattomalle taholle ’…ttu, kun se myymälävastaava ei olis vuorossa! Ja sitä paitsi, ...ttu, kaikki myyjät on ihan, …ttu, ….stä!’ Myyjät työssään kun kehtaavat yrittää estää näpistyksiä. Saavat palkakseen lyöntejä, tönimistä, huutelua ja uhkauksia.

Seurue on avoimen närkästynyt tapahtumien seurauksista, tuomioita on napsahdellut. Suht tiheästi, kai. Eräskin myyjä oli ’muka’ saanut jotain vaivoja kärsittäväkseen. Hah. Ihan feikkiä. Kuka nyt sellaista iskusta päähän saisi? Niin just, ...ttu.

Pienenä tyttönä haaveilin myös kaupantätiydestä – siis myyjän ammatista. En haaveile enää.

Tulen kuulleeksi myös, että huumeet voi olla terveydelle vaarallista. Hmmm. Niinkö? Tätä pohtien seurue päättää jatkaa vielä matkaa.

Surettaa. Nuoret ihmiset. Ei kai kukaan suunnittele sellaista elämää. Silti joillekin käy niin.

Mietteliäänä poistun junasta. Kuulen yllättäen takaani ’Rakas, ilman sua…ilman sua, ilman sua mä…’

Ihana.

En kuitenkaan käänny katsomaan. Ei nuorimies mulle puhu.

Kuulokkeet korvissaan hän toistelee laulunsanoja. Tai harjoittelee lausetta mielitietylleen.

Onneksi ainakin joillekin käy hyvin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat