Maisa täss, moooiii!

Tiätsä, ku Lempeetä pitää välill viedä ulos. Se alkaa muute iha harmaantuu eikäku harmistuu. Tai jotai. Se alkaa sillai rutista. Luja sano. Mä luulen kyll, ett se on Luja ku haluu ulos. Mutt se ain kääntää jutut niinku, ett Lempeän takii sitä ja tätä. Vähä O-U-T-O-O?

Noh. Sitt ku me lähdetää, mä ain ilmotan siit. Frendit tietää, ett ollaan hoodeill. N-I-I-N  N-A-S-T-A-A!

Ja sitt me mennää. Välill mun pitää tsekata, ett tuleeks ne ollenkaa mukana. Ihmiset on tosi H-I-T-A-I-T-A. Vähä ku Vanha. Muistatsä viel Vanhan? Sen Hapankorpun. Sitäki piti aina venaa.

Maisa on kaunis, k-a-u-n-i-s, K-A-U-N-I-S.  Joo. Mua ain katotaa, ku me ollaa liikkeell. Joskus ne tuijottaa. Yleensä niit ihmisii kyll naurattaa. En tajuu. Mutt okei, oonhan mä kaunis!

Kerran yks toine meikäläine, siis K-O-I-R-A, oli kanss lenkill. Mull oli aika kova kiire. Se toisen emännält meinas pudota leuka. Oikeesti. Se meinas sanoo jotai. Mutt Lempeä ehti ensin: ’Maisa on vetokoira. Vain reki puuttuu.’

En tajunnu. Ku mull oli niin kiire.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat