Aurinko siivilöityy lasimaalauksen läpi. Valonsäteiden seassa pölyhiukkaset jatkavat loputonta tanssiaan. Vaikka ulkona on helle, vanhan kirkon kiviseinät hohkavat viileyttä.

Kesähäät. Sirpa-serkku. Ja sulhasensa. Vihkipari on jo alttarilla. Ei olla nähty Sirpan kanssa sitten kakaravuosien. Postin tuoma hääkutsu vähän ihmetytti, mutta eihän varsinkaan kesähäistä halua jäädä paitsi.

- Tahdotko, sinä Sirpa Marjaana, ottaa tämän Leevi Pekka Matiaksen…

Papin puhe häviää, kun Pirjetta alkaa pohtia mielessään, miten se pappi sanoi Matiaksen – pitäisikö se taivuttaa samoin kuin Tuomas, Tuomaan. Eikä Tuomaksen. Silloin se olisi Matiaan. Ei sekään kyllä oikealta kuulosta. Mitenköhän se menee? Pitää kysyä sulhaselta. Kunhan tästä kirkollisesta osuudesta päästään.

Sulhasen joku sukulainen on luvannut laulaa vihkiparille. Samassa laulun ensitahdit iskevät tajuntaan. Sormet puristuvat edessä olevan penkin selkänojaan. Pirjetta puristaa niin lujaa, että kynsistä jää jäljet vanhaan penkkiin. Geelikynsi pureutuu puuhun ja lopulta napsahtaa poikki. Pirjetta ei huomaa kipua.

Ei tätä kappaletta! Ei ei ei. Kuinka kukaan voi soittaa, saati laulaa tätä häissä?

On päästävä ulos. Nyt heti.

Pirjetta kääntyy ja törmää kirkkoparven pylvääseen. Koko kirkkosalissa kumisee. Muut parvella seremoniaa seuranneet pälyilevät ihmetellen, mitä tapahtui.

- Oliko se sun tyhjä pää, kun kumisee? – hihittää aina yhtä hurmaava Pena, Leena-serkun puoliso.

Pirjetta syöksyy otsaansa pidellen ja korot kopisten portaisiin ja sivuovesta ulos. Hän yrittää kävellä hiekkakäytävää, mutta ajatus pakottaa juoksuun. On vain päästävä pois. Jonnekin. Pois täältä.

Hautausmaan reunamilla, suuren tammen juurella on penkki. Pirjetta lysähtää istumaan. Pyyhkii tuskanhikeä otsaltaan. Pyyhkäisee ajatuksissaan kätensä hameenhelmaan. Kermanvaalea kukkamekko saa osansa sormenpäästä tihkuvasta verestä. Niinpä tietysti.

Kappaleen sanat tulvivat jälleen mieleen. Tuo muistot pintaan. Kuinka se aluksi oli hivelevää. Ihanaa. Onnea. Rakkautta. Isosti.

Leena on lähtenyt Pirjetan perään ja löytää tämän vihdoin tammen varjosta. Hän auttaa Pirjettaa siistiytymään ja lopulta hoputtaa lähtemään seurakuntatalolle. Siellä jo pian leikataan hääkakkua.

Kävellessä Leena harmittelee Pirjetan puolesta, miten Leevin velipuoli oli laulanut kirkossa niin komeasti. Pirjetta pitelee otsaansa eikä kuuntele Leenan vuodatusta.

Pihalla miehet kierrättävät jo taskumattia. Aina samanlaista. Miksi lähdin näihin juhliin ollenkaan, Pirjetta pohtii väsyneenä. Migreeni tekee tuloaan. Pitäisi päästä lepäämään ja ottaa lääke, ettei koko viikonloppu menisi pilalle.

Miehet nauravat jollekin. Ryhmän vitsiniekka jatkaa uuteen hyvään juttuun. Pirjetta on juuri astumassa portailla kuullessaan äänen. Tuo sama ääni oli ollut niin hunajaa. Pirjetta horjahtaa portaalta polvilleen.

Sulhanen ryntää auttamaan.

- Hei, voitko huonosti? Tuutko, Late, jeesimään tän leidin sisätiloihin. Hei, me ei ollakaan tavattu, mä olen Leevi. Ja tää Late, on mun broidi. Tai siis puoliveli.

Pirjetta säntää ylös. Hän. Kaikista ihmisistä. Täällä.

- Kas kas. Kuka se siinä ryntäilee? Pirjetta! Mä ajattelinkin tapaavani sut täällä. Satuin näkemään kuvasi Sirpan albumissa, kun järkättiin Leevin polttareita. Ilmoitin heti tulevani mielelläni laulamaan kirkkoon. Sen ainoan kipaleen, joka jotain merkitsee. Meille kahdelle.

Kun mä oon vähä ajatellut

Syysmyrskyissä miettinyt sua

Keväthangilla haaveillut

Nyt aikaa jo kulunut on Olen rakentanut meille kotitalon kaikki valmiina on

Olen kasvattanut sulle pihakoivut

Kun olet vapaana taas Haen sinut heti pyhäpuvussani

Tämän sormuksen saat Se on taskussani ollut koko elämäni

Oi, miten vuodet ovat vierineetkään Sä senkun kaunistut edelleen

Hei, onko myöhäistä vielä pyytää Jos tulevana suvena sä olisit mun morsian

EI EI EI!

Vuosia Pirjetta oli elänyt muka elämää. Todellisuudessa hän oli vain sinnitellyt aamusta iltaan ja odottanut vapahtavaa unta. Hän oli muuttanut muuttamasta päästyään. Vaihtanut työpaikkaakin moneen kertaan. Vain päästäkseen pois. Arki oli vihdoin alkanut sujua. Hän oli sittenkin toipumassa vuosia kestäneestä vainoamisesta. Ja hän oli lopulta päättänyt lähteä ihmisten ilmoille. Sukujuhliin. Turvallisten ja tuttujen ihmisten pariin.

Nyt se kaikki oli jälleen palannut.

Kaikista kappaleista juuri tuo. Kaikista ihmisistä juuri hän.

Se mikä alkoi suurena rakkautena, muuttui muutamassa kuukaudessa kauhuksi ja peloksi. Hunajainen ääni vaihtui ivaa tihkuvaksi. Silti hän soitti aina uudestaan ja uudestaan. Vannoen odottavansa. Ja etsivänsä valitsemansa käsiinsä.

 

Ote laulusta lienee kaikille tutusta Lauri Tähkän kappaleesta Morsian. Laulu on kuulemma kovin suosittu hääkappaleena. Oon aina ihmetellyt, miksi. Samaa fiilistä kuin aikoinaan "mä viisitoista kesää häntä himosin...pois on Alice"-biisissä. Mieti nyt, sormus ollut taskussa koko elämän. Eikö mene stalkkauksen puolelle? Vaikka voihan olla, että elämän kestävä kaipuu toisen luo joskus tuo lopulta onnen. Kuka sen tietää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat