En näe kunnolla eteeni. Kompuroin lahoavien puunrunkojen yli. Ryntäsin vain pois. Enpä muistanut enää varoa matoja kuin muitakaan metsän eläimiä. Villi luonto lienee paennut edelläni ja kaikki elävä on jossain kaukana.

On pakko pysähtyä. Yritän saada hengityksen tasaantumaan. Pyyhin hikeä silmistäni. Samassa tunnen putoavani. Märkä sammal kallion pinnalla luistaa. Sitten mennään. Ja lujaa.

Voi helvetti. Olen juossut katsomatta yhtään mihin suuntaan. Tuloreitilläni ei ollut kalliota. Ei varmasti ollut. Selkäliuku päättyy sen juurelle, vierin vielä hetken matkaa rinnettä alas. Toinen jalka vääntyy ikävästi alleni. Taskusta kuuluu rusahdus. Kannattiko ottaa silmälasit pois päästä?!

Eikä aavistustakaan, missä olen. Raivostuttavaa. Tyhmää. Miten voin olla niin hölmö!? Pitää katsoa kartasta. Alan kaivaa luuria taskusta.

Kokeilen taskuani. Uudestaan. Toista taskua. Molempia yhtä aikaa. EI VOI OLLA TOTTA. Puhelinta ei ole. Sitä ei näy alastulorinteessä. Eikä vierelläni. Onkohan se pudonnut sillä viimeisellä mättäällä? Kiven vieressä. SINNE en mene takaisin. En varmaan edes löytäisi. Miten täältä pääsee pois?

Aurinko paistaa vielä. On jano. Vesipullo jäi siihen ämpärin kahvaan. Yritän nilkuttaa lyhyen matkaa hitaasti. Nilkkaan sattuu. Jalalla ei kävellä. Ei ainakaan epätasaisessa maastossa.

Luettelen itselleni ohjeita. Hengitä. Rauhoitu. Ajattele. Älä panikoi. Pysy hetki paikallasi.

Samassa huomaan viimeisen ohjeeni huonoksi. Todella huonoksi. Kumisaappaat alkavat tuntua painavilta. Katson jalkoihini.

Voi helvetti! Maasto upottaa. Alan taas hätääntyä. Kiskon jalkojani irti. Samalla, kun saan toisen jalan liikahtamaan, toinen alkaa painua syvemmälle. Tekee mieli huutaa.

Ja sehän auttaisi. Hah. Kuka täällä mitään kuulisi?

Tai siis. EN halua, että minut kuullaan. EN missään nimessä halua, että kukaan tulisi. Jään hetkeksi kuuntelemaan ympäristön ääniä. Vain tuuli humisee latvustossa. Supan pohjalta katsoessa taivas on korkealla.

Keskityn nykimään itseäni irti. Nilkkaan vihlaisee. Todella ilkeästi. Silmissä säkenöi. Tämäkin vielä. Onneksi yletän läheiseen puuhun. Saan siitä otteen. Hah. Puun halaaminen voi tosiaan olla terveellistä. Hymähdän.

Saapas jää kiinni. Olkoon. Pääasia, että pääsen kuivemmalle maalle. Nojaan puuhun ja mietin. Saisinko vedetyksi saappaan irti täältä asti. Päätän odottaa hetken. Kerään voimia.

Olenko jo turvassa?

..jatkuu..

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat