Hetken pelkään jo terveyteni puolesta. PAHOINPITELY POLIISIVANKILASSA! kirkuisi pian lööppi. Pollarin ilmeet vaihtelevat yhä. Lopulta hän kiroaa ja nousee pöydästä. Tallennin kopsahtaa lattialle, jäiköhän se päälle? Ovi lämähtää kiinni.

Uskallan taas hengittää. Meninköhän jo liian pitkälle? Pakko jatkaa. En voi kertoa. En vaan voi. Kuinkahan kauan pystyn tähän? On pakko.

Alan ensin hiljaa hyräillä ’Et voi satuttaa enää’ ja jatkan siitä suoraan ’Jos sua ei ois ollut’, Kaijan biisejä molemmat. Loilottelen jo isosti ääneen. En muista kaikkia sanoja, mutta jupisen omiani tilalle. Laulaminen rentouttaa kummasti. Unohdan tallennuksenkin.

Pahus, entisen työn varjopuolia, yksin puhuminen. Mitähän tulin sanoneeksi? Puhuinko oikeasti ääneen? Yritän kurkottaa lattialle paikaltani. En yletä. Olkoon. Istun pitkään yksin. Suljen silmäni. Väsyttää.

Tanssiviikonloppujen väliin mahtui joskus mökkeilyä. Eihän meillä kenelläkään omia mökkejä ollut. Setien ja tätien, isovanhempien, mitä vain keksittiin kysyä. Lähes aina saatiin lupa, kunhan luvattiin siivota jälkemme. Ja jättää avain belargoniaruukun alle. Ei uskoisi, kuinka moni säilyttää mökin avaimia siten. Tai silloin säilytti. Ei kai enää kukaan luota kanssaihmisiin niin. Edes maaseudulla.

Kesän viimeinen viikonloppu. Oltiin jo luopua toivosta, kun yllättäen tuli tilaisuus päästä Veiksun sedän mökille. Pieni tupa, alkovi, nukkumaparvi ja keittonurkkaus. Perinteinen viedään landelle -sisustus. Pirttipöytä. Eriparisia huonekaluja, eriparisia astioita. Kaikki vähän kulunutta. Valokuvia seinän täydeltä. Enimmäkseen mustavalkoisia, mutta oli joukossa muutama värikuvakin. Hirvensarvessa roikkui  taskulamppu ja Hankkijan lippis. Pakollinen raanu. Alueen kartassa nastalla merkittynä mökin paikka.

Viikonloppu alkoi tutulla kaavalla. Viimeiset tulijat haettiin junalta. Autot parkkiin. Avaimet hyllyyn. Sähköttömässä mökissä oli hämärää jo alkuillasta. Grillailua, tikanheittoa, saunaan ja sieltä uimaan. Kirjoittamaton sääntö oli, ettei kukaan mennyt veneelle enää, jos oli otettu viisasten juomaa. Matkanteon jälkeen ensimmäisenä iltana kukaan ei jaksanut kauaa keikkua valveilla.

Lauantaina aamusta innokkaimmat ryntäsivät aamu-uinnille.  Koko päivä oli jotenkin hiostava. Taivas pimeni ja alkoi ukkostaa. Pitikin pysytellä mökissä. Läpsittiin kortteja; marjapussia, seiskaa, kasinoa. Notskin äärelle ei voinut mennä, niin tikkupullia takkatulen äärellä.

Tupa oli sen verran pieni, että Totuutta vai Tehtävää muokattiin niin, että vuoron saanut kertoo jotain, mitä kukaan muu ei vielä tiennyt. Pelkkää Totuutta siis. Mehän ei tunnettu toisiamme kovin hyvin, oltiin vasta kesän aikana tavattu. Isolla porukalla oltu yhdessä vain pari kertaa aiemmin. Pariskuntia ja sinkkuja.

Paljastuksia riitti yhdellä jos toisellakin. Hassuja. Noloja. Kiusallisiakin. Pikkurikoksia. Olipa jonkun setä – vai enoko lie - syyllistynyt tappoonkin. Erilaisia perhekuvioita. Peiteltyjä paheita. Salaisia suhteita. Tavallisia tarinoita. Nuoren vakaumuksella vannottiin, ettei ainakaan sorruttaisi samoihin virheisiin kuin vanhempamme. Oltiin niin paljon viisaampia. Luultiin niin.

Kesäsade meni lopulta menojaan ja pilvet kaikkosivat taivaalta. Illan viilentyessä ihailtiin vielä elokuisia tähdenlentoja. Kuka nojaili kehenkin illan pimetessä. Vetäydyttiin yöpuulle aittaan, parvelle, saunamökkiin ja jopa leikkimökkiin oli sijattu petipaikat. Sopivia piilopaikkoja oli isollekin porukalle.

Yöllä huuto kiiri tyynen järven pintaa vastarannalle asti. Hän oli lähtenyt mökistä ikkunat helähtäen, reppu selässään.

Aamulla huomattiin, että vene oli poissa. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä. Edes keksitty. Piti etsiä lähin talo, jossa olisi puhelin. Jätettiin mainitsematta talonväelle, mistä on kysymys. Sanoin, että yritetään tavoittaa kaveria, jolta saadaan kyyti kotiin. Kokeilin soittaa. Ei vastausta.

Olin jo soittaa poliisille, kun vielä kerran yritin hänen numeroonsa. Juuri kun olin laskemassa luurin paikoilleen, kuulin tutun äänen vastaavan. Veneellä hän oli ensin lähdössä, mutta oli lopulta vain suutuksissaan tyrkännyt sen vesille ja lähtenyt ensin kävelemään ja lopulta liftannut loppumatkan kotiin. Hän sanoi olevansa väsynyt. ’Moi moi.’ Ei muuta.

Kesän lumo ja huolettomuus oli päättynyt. Porukka hajaantui tahoilleen. Osa pariskuntina, osa jatkoi syksyyn yksin. Elämä vei töihin, opintoihin, ulkomaillekin. Yritin tavoittaa hänet vielä. Kävin ovella. Hän oli muuttanut pois. Sain postikortin ’Älä ota yhteyttä.’ Sen jälkeen viesteihini ei enää vastattu. Jouluun mennessä yhteydenpito muihinkin hiipui elämän pyörteissä.

Olen istunut yksin ikuisuuden. Välillä on ollut pakko nousta seisomaan ja venytellä. Takareidet niin jumissa. Auts. Metallinen ääni katonrajasta komentaa istumaan tuolille. Vilkutan kameralle; ei hätää. Istun kiltisti paikalleni. Lopulta ovi aukeaa. Pollari tulee suihkunraikkaana sisään. Ei puhu. Ei katso edes kohti. Jauhaa purkkaa kuin viimeistä päivää. Poskilihakset kireinä.

-Kas kas. Ei mun takia olisi tarvinnut. Onko täällä oma saunaosasto? Mä kyllä haluaisin päästä jo pesulle. Onko teillä muuten uima-allas? Siis täällä? Edes poreamme? Olisi kiva. Tekee hyvää jumittuneille hartioille. Eikö? Ne poreet. Kyllä sun pitäisikin käydä useammin poreissa – kato, et olisi niin kauheen kireä. Mitä sun vaimo sanoo sulle, kun oot tommoinen? Vai onko sulla sitä vaimoa? Et oo kertonut. Vieläkään. Milloin pääsen pois täältä? Eikö tämä nyt alkaisi jo riittää? Voitko muuten tuoda mulle tuoreimmat iltapäivälehdet? Ei kai niissä mitään kummallisia poliisijuttuja kuitenkaan ole? Ajattelin vaan katsoa horoskoopin. Uskotko muuten horoskooppeihin? Milloin oot syntynyt? Ei sun vuotta tarvitse kertoa, kun vaan syntymäpäivä. Entä sun vaimo? Tietäisin näet, että sovitteko olleenkaan yhteen? Ajattele nyt, jos on naimisissa vuosikymmenet ihan väärän ihmisen kanssa? Eikö muuten olekin kumma, että vaikka mä olen tulen merkeissä syntynyt, leijona – niin mä tykkään tosi paljon vedestä elementtinä. Ja uimisesta. Siis mähän oon syntynyt elokuussa…

-Ole hiljaa! Älä sano enää sanaakaan! Onko selvä?! Minä esitän kysymykset. Miksi tämä on lattialla? Yrititkö rikkoa sen? Luuletko, ettei tallennusta voi käyttää, jos laite hajoaa?

-Oho. Mikäs sulle nyt tuli? Kai. Eikäku sehän putosi. Itse jätit sen siihen. En. En mä tiedä. Oon aika hyvä noiden sähkölaitteiden kanssa, ne yleensä sekoaa...

-Et inahdakaan, ennen kuin kysyn!

http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/allina-kalliolla/match-made-heaven-osa-5

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat