Sanajono kuivui. Ei ollut mitään sanottavaa. Jos ei ole hyvää sanottavaa, ole hiljaa. Sitä neuvoa noudatan. Joskus. Aina ei pysty.

Että Allin pitäisi keskittyä etsimään elämästä hyviä asioita?

Elämä kun tuikkasi ensirääkäisyn hetkellä pessimismirokotteella. Se on geeneissä. Tapa nähdä ja kokea. Yltiöoptimistit hokevat kuinka voi opetella ajattelemaan eri tavoin. Optimistijollat. Hah.

Aattelepa ite. No mite? No site, aattelepa ite. Iha ite.

Iha ite oon aatellutkin.

Elämä on. Ja se kantaa. 

Ellei jää murru alta.

Silloin olisi hyvä osata uida. 

Alli osasi. Jotenkin. Räpiköi lopulta kivelleen. Mutta märissä sulissaan se yhä siellä värjöttelee.

Jalatkin kastuu joka kuukausi, vaikka miten yrittää kavuta viistoa kiveä myöten.

Tällä hetkellä perusyksikkö on yksilö. Ite. Työttömyydenkin katsotaan olevan iha ite aiheutettua.

Hartaudella on muistuteltu, miten on työntekijästä itsestään kiinni, pärjääkö nykymaailmassa. On iha ite oltava todistettavasti aktiivinen ja osattava markkinoida itseään. On verkostoiduttava.

Varsinkin naisia ja vähän varttuneempia suorastaan syyllistetään, kuinka ei osata kertoa omasta osaamisesta riittävästi. Naisethan eivät osaa pyytää edes palkankorotuksia. Sillai oikein. Iha ite ovat syyllisiä palkkarakenteiden vinoumaan.

Sitten yhtenä aamuna mielipidekirjoituksessa joku viksu rekrykonsultti kertoo, miten työnhakijat kuvittelevat itsestään liikoja.

Hän lienee meitä kaikkia viisaampi. Eikä kuvittele itsestään liikoja?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat