TUMMA JA KOMEA

Unissani palaan yhä uudestaan nuoruuteeni.

Muistan sen päivän, kun kohtasin Hänet. Olin hovineitoni ja Pomon kanssa päiväkävelyllä kartanoni läheisyydessä.

Hänen näkemisensä sai oloni muuttumaan yllättäen, mutta enhän mitenkään voinut näyttää sitä alamaiselleni. Minun oli pakko jälleen korottaa korkeaa mutta ylvästä ääntäni: ”Kumarra Minua, moukka!” Ja tuo röyhkeä otus, kehtasi huutaa Minulle takaisin. Huutaa. Minulle! Miten kukaan julkeaa tehdä niin? Ennenkuulumatonta! Olin aivan tolaltani päästyämme kartanooni.

Tavatessani Hänet ensimmäisen kerran, olin jo aikuinen. Ja kuningatar. Hän taisi olla vielä liian nuori - sellainen pojannulikka - ymmärtääkseen, miten käyttäydytään itseään hienommassa seurassa.

Tapasimme toisiamme toisinaan kävelyillä eikä sivistyneestä seurustelusta voinut tulla mitään, koska Hän oli niin epäkunnioittava.

Toisaalta, juuri siksi (v)ihastuin Häneen enemmän kuin kehenkään aikaisemmista tai myöhemminkään M-I-N-U-N tielläni kuljeksivista turhanpäiväisistä hännänheiluttajista.

Hän oli niin K-O-M-E-A. Ja tyylitaituri. Sadekelillä nuo muut rahvaanomaiset tolvanat kuljeksivat tielläni miten kukakin, kuin uitetut koirat! Hänellä oli aina yllään hieno puku. Punainen. Oooh!

Pomo sanoi, että väri on ferrarinpunainen. Miten (v)ihastuttavaa! Nähdessäni Hänet tornistani, menin aivan tolaltani. Joka kerta. Tuo (v)ihastuttava tumma komistus upeassa asussaan.

Toinen, kelvoton hovineitoni, kehtasi joskus nauraa reaktiolleni. Toisinaan Pomo ilmoitti minulle Hänen ilmaantumisestaan näköpiiriin: ”Katso, Ferraripoika on tulossa.” Ja Minä (v)ihastuksissani menin tolaltani. Taas. Joka kerta.

En ymmärtänyt lainkaan, mistä oli kyse, kun Hän kävelyllä meni ohitseni ilmeenkään värähtämättä. Vaikka (v)ihastuksissani yritin komentaa häntä kumartamaan Minua. Tivasin, eikö Hän tiedä, kuka M-I-N-Ä olen?! Hänen liikkeensä muuttuivat jotenkin varovaisiksi ja Hän tahtoi vain hitaasti kulkea M-I-N-U-N tieni laitaa pitkin. Olin ymmälläni. Mutta edelleen (v)ihastunut.

Kerran Pomo ja Toinen keskustelivat Hänestä. Höristin korviani. Hän oli sairastunut. Niin nuori ja komea. Miten se oli mahdollista? Luulin Hänen lähtevän iäksi luotani, mutta Pomo kertoikin, että Hän oli sokeutumassa. Oih.

Melkein, tai siis sehän on ainakin yhtä paha kuin kuolema. Hänhän ei siis enää nähnyt, kuinka sirosti juoksin ympäri kirsikkapuuta Hänet nähdessäni. Olin murheen murtama.

Hän olisi saattanut olla Minulle se ainoa mahdollinen varakuningas. (V)ihastukseni tosin ei lakannut, vaikka Hän ei enää vastannutkaan väittelyyni. Yhä vain menin tolaltani, kun näin Hänet M-I-N-U-N tielläni. Joka kerta.

**

Vuodet ovat vierineet. Hän asuu yhä kartanoni läheisyydessä ja kulkee edelleen M-I-N-U-N tielläni päiväkävelyillään. Mutta enää Minäkään en näe kovin hyvin kauas. Enkä enää jaksa nousta tornini ikkunaan tarkkailemaan tiluksiani.

Ehkä on hyvä, että voin muistaa Hänet sellaisena kuin Hän oli nuorena. Tummana ja komeana. Ferraripoikana. Minun (v)ihastukseni. Jose. Olen varma, että hänen suonissaan virtaa uljasta, aatelista verta. Enhän olisi mitenkään voinut (v)ihastua mihinkään tavalliseen maalaistolloon.  I Mimmi I, en ole milloinkaan viihtynyt rahvaan seurassa.

**

Lähdimme taas kerran yhdessä kävelylle kartanoni lähistölle. Oli oikein miellyttävää taas kulkea Pomon ja Toisen rinnalla. Tosin Pentu se tietenkin kekkaloi edellä. Onneksi en näe enää kovin kauas. Olisi ollut nolostuttavaa katsoa sitä kekkalointia.

Olimme jo melkein takaisin tiluksillani, kun tapasimme Hänet! Pitkästä aikaa. Ja koska olimme vihdoin tarpeeksi lähellä toisiamme, tunnistimmekin toisemme.

Tuo tumma komistukseni, Hän oli kyllä hiukan harmaantunut. Onneksi Hän on sokeutunut, eikä siis nähnyt rämettynyttä ulkomuotoani.

Tällä kertaa tapaamisemme sujui hienostuneesti, ilman kiivasta keskustelua.

Ymmärsimme toisiamme vihdoin sanoitta.

I Mimmi I ja Hän.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat