On jo kesä, mutta siinä se yhä könöttää. On ihan pakko tönäistä sen verran, että koko juttu paljastuu.

Kuvitelmaksi.

Sitähän se oli. Alusta alkaen.

Mutta pakko siitä oli kirjoittaa. Houkutus oli liian suuri päästää tapaus näpeistä. Mielikuvitus lähti liikkeelle, vallan laukalle, jo ennen kuin kosketin kypärää kengänkärjelläni.

Ensimmäisen kirjoituksen jälkeen tuntui, että pakkohan tätä on jotenkin jatkaa. Kuvittelin, että ehkä selittävän jatko-osan saisin aikaiseksi.

Ja hah. Tarina lähti ihan omille teilleen. En yhtään tiedä, mistä se Kaija Koo siihen tupsahti sanoituksineen.

Tarinan jatkaminen olikin silti yllättäen helppoa. Nimipari oli mukana heti. Se oli muhinut mahdollista tarinaa varten jo jonkin aikaa.

Homma eteni melkein kuin itsestään. Kirjoitin yleensä yhden jakson kerrallaan. Joku oli katkaistava kahteen osaan, ettei teksti olisi liian pitkä yhdeksi postaukseksi. Itse en jaksa/viitsi lukea kovin pitkiä blogikirjoituksia. Piti joidenkin kirjoitusten järjestystä vaihtaa. Että ei se teksti ihan sellaisenaan tulvinut. Sentään.

Jaksojen kuvitus oli oma juttunsa, pitihän sekin saada jotenkin natsaamaan tekstiin. Oli hauska pohtia, millaiseen kohtaan jakson voisi päättää. Että se jäisi edes vähän mietityttämään lukijaa. Onnistuinko?

Mikä oli vaikeaa?

Noh. Loppua jouduin rakentelemaan jonkin verran. Kylmäveristä murhaajaa en löytänyt tähän tarinaan. Piti päättää tarina jotenkin toisin. Eikä nimiä voinut paljastaa liian aikaisin. Sehän olisi ollut liian ilmiselvä kuvio. Eikö?

Lisäksi oon kärsimätön. En millään jaksaisi tehdä taustatyötä. Oikeasti pitäisi tarkistaa asioiden ja ilmiöiden taustoja ja totuudenmukaisuutta.

Oikeasti pitäisi kai rakentaa juonikuvioita, henkilöhahmoja, miljöötä. Voih. Onneksi en edes tiedä, mitä kaikkea. Kunhan kirjoitin.

Enhän mä oikeasti tiedä rikostutkinnastakaan mitään. Muuta kuin lukenut dekkareita ja katsellut töllöstä. Liikaa. Ihan liikaa.

Mutta kokemuksena tämä oli hauska.

Kiitos, lukijani, että seurasit ’Pikku-uutinen’ –tarinan mukana.

Saas nähdä, lähteekö mieli joskus taas laukalle.

Kommentit (3)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat