Minna Lindgrenin Ehtoolehdon asukkaiden hykerryttävät oivallukset oudoksi muuttuneesta elämästä ja kuoleman läheisyydestä osuvat ja kolahtavat kovaa.

Vihdoin kirjakerho tarjosi nämä kirjat houkuttelevan huokeina. Nappasin kiinni heti. Sorry, Minna L., mutta liikaa euroja ei ole – eikä siis varaa niihin kovakantisiin. Tuoreeltaan.

Joo, tiedän kirjastojen olevan olemassa. Siitä joskus toiste.

Mutta. Vihdoin pääsen Ehtoolehtoon minäkin. Noh. Ikäni kuin kuntonikaan puolesta en asukkaaksi. Vielä. Mutta kärpäseksi kattoon.

Alkajaisiksi löydän jotain sielunsiskon kaltaista. Nimikaimakin vielä. Aina korjaamassa toisten sanomisia. Joskus tekemisiäkin. Iiiih. Olisinko ysikymppisenä tommonen? Vaikken opettajana uraani tehnytkään. Vanhojen rouvien toilailut naurattavat ääneen. Pyrskähtelen sohvalla tuon tuosta.

Tarinan edetessä naurattaa harvemmin. Suomalainen vanhustenhoito levittäytyy eteen koko karmeudessaan. Alati vaihtuvat hoitajat, epäselvät laskutukset, lisääntyvät lääkitykset, vaipanvaihdon kuin hoitotoimienkin tarkka aikatauluttaminen, sairastuessa ambulanssiralli laitoksesta toiseen.

Kyseessä on fiktiivinen tarina, mutta ettei kirjailija sittenkin halunnut kertoa, mitä ihan oikeasti voisi tapahtua? Ja miltä nykymeno vanhenevan ihmisen silmissä näyttää?

Läheisten ajatteleminen vastaavissa oloissa ja toimenpiteiden kohteina ei huvita. Oma ikääntyminen alkaa pohdituttaa oikein todella. Mitä jos muistisairaus tulee ja vie vääristyneeseen maailmaan – kuin Liisan Ihmemaahan. Mutta josta ei enää herää?

Olisinko silloin niin onnekas, että rinnalta löytyisi joku hyvä ystävä, joka nykisi vielä takaisin todellisuuteen edes hetkittäin?

Mutta mikä on kuolemaakin pahempi kohtalo?

Siiriltä, Anna-Liisalta, Irmalta, Olavilta, Reinolta tai Onnilta kysyttäessä vastaus olisi yksi ja sama:

Ryhmäkodiksi kutsuttu dementiaosasto.

Tarina ei onneksi päättynyt sinne. Ainakaan vielä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat