Alkuperäisessä kunnossa olevat rintamamiestalot alkavat olla historiaa. Talot muuttuvat siinä missä elämä ympärillä. Niin kuuluu ollakin. Meidän talosta alkuperäisyyttä löytyy, mutta enää siellä täällä.

Onko perinnetalo tuhottu?

Kuka sen mitenkin määrittää.

Sodan jälkeen oli tärkeintä saada katto pään päälle. Sisä- kuin ulkopintojakin viimeisteltiin sitä mukaa kuin ylimääräisiä markkoja jostain saatiin. 60-luvullakaan ei elämä äveriästä ollut.

70-luvulla tuli energiakriisi. Muistan. Talvipakkasilla koulupäivän jälkeen teinin huoneessa oli +14 astetta. Taloa kun lämmitettiin vain öisin, halvemmalla yösähköllä. Hrrrrrr.

80-luvulla talo sai uudet omistajat. Parikymmentä vuotta myöhemmin sain nähdä, että alkuperäistä oli hyvinkin kunnioitettu. Sisätilojen muutokset olivat yllättävän vähäisiä. Vain osa pinnoista oli uusittu. Ainoastaan keittiö oli saanut osakseen isomman huomion.

Kotiinpaluu edessä. Hieno juttu. Kuusilankkulattia oli otettu esiin sodanjälkeisen korkkimaton alta. Lattia piti kuitenkin hioa ja lakata jo uudestaan. Tyhjässä talossa se onnistui ihan kätevästi.

Kiirettä piti, esikoisen yo-juhlat painoivat päälle. Kellastuneet tekstiilitapetit saivat valkoisen remonttimaalin pintaansa hujauksessa. Tehdään sitten ajan kanssa kunnon pintaremontti.

Kas. 15 vuotta on kulunut. Tässä välissä ikkunat on vaihdettu. Sauna ja kellari on uusittu. Vesivahinko suorastaan pakotti isompaan kellariremonttiin kuin ensin ajateltiinkaan.

Kymmenisen vuotta sitten pojan huone sai uuden tapetin ja maalipinnan lattiaan. Katonrajassa kiertävät maastopyöräilijät vuorimaisemissa. Nyt se on meidän makkari. Kuka niitä seiniä nukkuessaan katselee?

Ollaan oltu. Asuttu. Eletty.

Muutama vuosi sitten annoin periksi. Yläkerran osin alkuperäinen ponttilaudoitettu katto sai valkoista pintaansa. Huone valaistui hetkessä. Jo omilleen muuttanut esikoinen nurisi. Ei itse saanut maalauslupaa kotikutoiselta museoamanuenssilta.

Valkoinen maali valui lopulta yläkerran katosta portaikkoon ja sieltä eteisen kattoon. Keittiön ja olohuoneen katotkin ovat valkaistuneet. Ei sentään maalilla vaan paneloinnilla. Saa sitten joku toinen taas kaivaa alkuperäisen esiin.

Muuton aikaan olohuoneessa ja eteisessä kiersi puukuvioinen petsattu puolipanelointi. Siitä se ajatus sitten lähti. Punaruskea sävy miellytti ja ostettiin samaa toistava ruokapöytä tuoleineen.

Mutta kun lankkulattia hiekan ja elämän hieroessa kuluu, arki alkaa tikkuuntua. Tarttisko tehdä jotain?

Ajatus koko alakerran täydellisestä tyhjentämisestä lattian hiomisen ja pintakäsittelyn ajaksi pyörryttää. Pitäisi viettää leirielämää viikkoja. Eeeeeeeiiih.

Päädyimme helppoon. Laminaatit odottivat jo nipuissaan. Saa sitten joku toinen taas kaivaa sen alkuperäisen esiin.

Jostain syystä harmaa tuntuu nyt omalta väriltä. Hah. Siispä punaruskea panelointi saa uuden sävyn pintaansa. Mutta se tekstiilitapetin pikamaalaus pitää pintansa. Mitä sitä uusimaan, ihan hyvä vieläkin.

Ja mitä. Nyt tila on puoliksi harmaa ja puoliksi valkoinen. Hehee. Muuttui lattia katoks, katto lattiamatoks laulu alkaa soida päässä. Aika hauska. Meidän mielestä. Ja sehän riittää!

Alkujaan talossa oli kuusi komeroa, joista yksi oli keittiön ruokakomero ja eteisessä oli siivouskomero. Neljä komeroa muuhun säilytykseen, ja perhe oli kahdeksanhenkinen.

Siinäpä ’konmareille’ pohdittavaa.

Vaan ei tavaraakaan ollut nykyisiä määriä. Ja olihan yläkerrassa vintit molemmin puolin taloa. Kylmää säilytystilaa siis oli.

Mitä kuuluu komeroille nyt? Ollaan ehditty purkaa ne kaikki! Tai siis ruokakomero oli purettu jo silloin toisen omistajan asuinaikana. Samalla paikalla on jääkaappi.

Yksi vinttikomero on lämpöeristetty vaatehuoneeksi. Yhden epäkäytännöllisen komeron tilalla on koko seinän leveydeltä liukuovikaapistoa. Lisäksi muutama irrallinen säilytyskaluste, joita on helpompi siirtää käyttötarkoituksen ja tarpeen mukaan.

Alkuperäistä talossa on edelleen vintit. Tosin nykyaikana ne ovat aika epäkäytännöllisiä. Ennallaan on myös yläkerran seinälaudoitus. Alakerrassa kahden huoneen katot saavat pysyä käsittelemättöminä.

Parhaiten aiempia vuosikymmeniä talossa edustavat vanhat ovet. Niitä ei käsitellä. Eikä vaihdeta.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat