Ilta on viilentynyt. Kylmä ilma kirpaisee nenää ja poskia jo alkumatkasta. Täysikuu valaisee hiukan. Tuttu maisema näyttää jotenkin vieraalta. Tai eipä tässä kovin pitkälle näe. Katuvaloja ei tällä seudulla ole. Kuljen otsalampun valokiilan ohjaamana.

Koira pälyilee epävarmana, kuin pimeydessä uhkaisi jokin vaara. Yleensä iltaisin se käy vain nopeasti pihavalon valaisemalla takapihalla. Sen mielestä olisi ollut mukavampaa käpertyä lämpimään nojatuoliin. Kaupunkilainen.

Lohdutan sitä. ”Hönttö, eihän tässä peltoaukealla vaaraa ole. Ja metsän elävät juoksevat karkuun, jos näkevät mut, palavasilmäisen kykloopin. Hahaa.”

Päästään rantaan. Talven kuivattama kaislikko kahahtelee kevyesti. On aivan hiljaista. Loistavaa. Nyt saan tallennettua jään ääntä.

Ennen kuin ehdin kaivaa luuria esiin, se alkaa. Voimistuva ujellus päättyy lopulta sarjaan pamahduksia. Ulvonta alkaa uudestaan. Jää ritisee ja natisee. Ei tulisi mieleenikään lähteä sille kävelemään.

Koira pelästyy ääniä ja räjähtää raivoisaan haukkuun. Siihen yhtyy vastarannalta talon vahtikoira. Sitten seuraavan talon. Ja sitä seuraavan. Täysrähinä pimeässä illassa. Saamarin rakit. Ei siis tallennetta tänäänkään. En jaksa odottaa haukun hiljentymistä, lähdetään takaisin.

Päätän kulkea vähän matkaa rantaviivaa pitkin, kaislikon reunaan asti. Voi ei. Tännekin on pitänyt roskia heittää. Kertakäyttöastioita, juomatölkkejä, roinaa. Kuunvalossa kaikki muodot hämärtyvät. Muovipussiko tuokin on?

Koiran niskakarvat nousevat pystyyn. Se murisee vaimeasti. Enempää ajattelematta potkaisen sitä kevyesti. Ei koiraa! Sitä. Jotain. Potkaisen toisen kerran. Oho, se irtoaa rantahiekasta.

Vedän henkeä. Ja koiran etäämmälle.  Se painautuu jalkaani vasten. Koira! Ei se toinen.

Muista hengittää. Jos se on vain jonkun ikävystyneen maalaisen myöhästynyt aprillipila. Ja minunko se pitäisi varmistaa. Pitikö puoliskon juuri nyt olla eläkeläisristeilyllä. Olisi saanut sanoa, näenkö näkyjä.

Onko poliisille vielä oma numero? Pitääkö soittaa Hätäkeskukseen? Vilkaisen vielä vähän lähempää löytöäni. Pakko soittaa. Mitä pitää muistaa: oma nimi, mistä soitan, miksi. Älä sulje puhelinta, ennen kuin saat luvan! Hengitä.

Päivystäjä kysyy tarkentavia kysymyksiä:” Missä olet? Missä rannassa? Miksi olet siellä? Kuuntelit mitä? Oletko varma? Muistatko teiden nimiä tai numeroita? Mitä olet juonut? Oletko varma? Oletko varma löydöstäsi? ÄLÄ lopeta puhelua, ennen kuin saat luvan! Voitko odottaa paikalla? Oletko yksin? Oletko varma?”

”Rannassa. Järven! Tulin kuuntelemaan jäätä. J-ä-ä-t-ä. Se ääntelee. Olen! En muista, vaikka tuttua seutua onkin. Tsekatkaa, luurissa on paikannus päällä. Hei, vichyä ruuan kanssa. Olen varma! Että join vichyä. Löydöstä en tiedä. Minunko sitä pitäisi tutkia täällä kuunvalossa? Sorry, että häiritsin. Eihän tässä enää kiirettä ole… Joo, voin odottaa. Olen. Toivottavasti! Tai siis koiran kanssa.”

Haja-asutusalueella poliisit on nykyään harvassa. Lähin partio on kuulemma 70 km päässä kotihälytyksen saaneena. Koira vinkaisee. Nostan sen toppatakkini sisälle hetkeksi. Onneksi ei tullut hankituksi dobermannia. Sammutan välillä otsalampun. Jäädään kuun valaisemaan maisemaan. Kuuntelen jään ääntä. Se on nyt vaimeampaa. Koira alkaa rauhoittua. Oma sykekin alkaa tasaantua. Vaikka enpä olisi uskonut moista kohtaavani. Täällä.

Lopulta etäältä alkaa kuulua lähestyvän auton ääni. Auto on jo melkein ohi risteyksen, kun ehdin sytyttää otsalamppuni. Jarrut kirskahtavat. Auto peruuttaa takaisin, nastat raplattavat tiellä. Poliisiauto kaartaa rantatielle. ”Sinäkö soitit? Oletko varma? Pidä koira etäällä. Puhalla tähän. Joo-o. On tää nollilla. Käskivät varmistaa. Näytä, missä se on.”

Ei muuten homma mene niin kuin elokuvissa ja TV-sarjoissa. Eivät vilku hälytysvalot illan pimeydessä. Ei ole puolta tusinaa autoa. Ei valkoisia haalareita. Eikä varsinkaan tutkijoita korkkareissaan! Poliisit käyvät rannassa. Toinen soittaa puhelun kysyäkseen ohjeita.

Lähtiessään tarjoavat kyytiä kotiin.

”Ai sen kanssa vierekkäin takapenkille? Ei kiitti. Kävelen mieluummin. Ja muuten, ne kengänjäljet ovat sitten mun.”

Kerron, kuinka se kierähti potkustani.

Kypärä. Moottoripyöräilijän kypärä. Otsalampun valossa visiirin takaa tuijottivat kallon tyhjät silmäkuopat.

'

'

'

'

Oletko nähnyt pikku-uutisen?

'

'

'

Toivottavasti et.

Sillä

totta tarinassa on ranta, koira, jään äänet ja kypärä.

Se on oikeasti siellä rannassa. Jäätyneenä kiinni. Ensi kerralla pitää potkaista vielä kerran.

Hehee. Sitä on tullut katsottua liikaa poliisisarjoja. Ihan liikaa.

Tarinahan olisi oikeastaan vasta alussa. Muttamutta.

(Linkki osaan 2 lisätty 19.7. Myös avainsanalla pikku-uutinen löytyy koko tarina.)

Kommentit (2)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat