Jokohan Kai taas kohta lähtee viilentävälle suihkulle? Ilme on vihainen, kuin pettynyt. Itsehän tuo on koko ajan tingannut kertomaan. No. Nyt kerroin. Ei näytä kelpaavan sekään. Outo. Miksi ihmeessä tuo on ryhtynyt poliisiksi?

- Tunnustatko tässä hukuttaneesi henkilön, jota ’vahingossa’ tulit potkaisseeksi päähän? Väitit, ettet tuntenut häntä? Mitä ihmettä ajattelit? Pidätkö meitä tyhminä, luulitko voivasi vedättää meitä miten vain? Ettemmekö saisi tätä selville? En halunnut uskoa, että SINÄ olisit tämän takana.

- Hei! Potkaisin päähän, kun muuta kroppaa ei ollut saatavilla. Olisikin ollut. Munille olisin monottanut, jos olisin tiennyt! No jaa. Sen verran on mullakin itsesuojeluvaistoa, etten ota kantaa virkamiehistön älykkyyteen. Mutta joo. Tai, antaa olla. Ai, et halunnut uskoa. Miksi sitten kuulustelit mua? Huvin vuoksi? Oudot on huvit sullakin, Kai!

 

’Olin ollut henkilökohtainen avustaja jo pidempään. Hän kertoi loukkaantuneensa liikenneonnettomuudessa ja sanoi tarvitsevansa apua vaihtelevasti. Hänellä oli myös perinnöllinen lihas- ja hermostorappeuma, jonka eteneminen oli nyt alkanut kiihtyä. Pelkästään hengittäminen alkoi olla jo vaivalloista. Hoitokeinoja ei ollut. Hän oli yksinäinen susi. Sukulaisten vaivoiksi hän ei jäisi ja oli siksi katkaissut kaikki suhteet läheisiinsä. Hän ei halunnut palvelutaloon vaan halusi elää viimeiset hetkensä vapaana.

Myönnetään, ihastuin. Tavatessamme sairaus ei ollut vielä hallitseva. Rakkautta se ei ollut enkä elätellyt haaveita tulevaisuudesta yhdessä. Lopulta hän kielsi minua enää tulemasta. Tiesin hänen tekevän oman ratkaisunsa pian. Surin häntä hetken, mutta uusi rakkauteni vei lopulta ajatukseni muualle. Olin jo löytänyt sielunveljeni. Loppukesä kului huumaavassa uudessa onnessa.

Elokuisena viikonloppuna mökillä näin valokuvan. ’Faija’, hän sanoi kuin ohimennen. En voinut uskoa. En vain voinut.

Syksyllä tajusin olevani raskaana. Vauva syntyi keskosena. Hätäkasteessa annettiin nimeksi Sirje-Sisko. Niin pieni ja siro. Lääkärit eivät antaneet toivoa. Elinaika tulisi olemaan lyhyt.

Vastoin kaikkia odotuksia vauva pysyi elossa ensimmäiset kriittiset viikot. Kotihoitoa ei voinut edes ajatella. Vauva siirtyi synnytyslaitokselta suoraan vaikeasti vammaisten lasten hoitokotiin. Lääkärit olivat ymmällään. Kuin laboratoriotuloksissa olisi jokin virhe.

Sirje-Sisko olikin lääketieteellinen ihme. Toisellakin tavalla. Uuden hormonikierukan kun piti olla pomminvarma ehkäisy. Lottovoittajien maassa kehitetty. Raskauden mahdollisuus piti olla vain yksi miljoonasta. Eihän sellaista tapahdu.

Olin nähnyt jo kahdesti aiemmin, miten sairaus lopulta vääjäämättä etenee. Eläinten tuskat saa päättää, se on armeliasta. Mutta ihmisille sitä ei myönnetä. Oliko rikos auttaa, kun kuolema istui jo ovensuussa odottamassa? Tiesin, mitä olisi edessä. Soudin takaisin rantaan. Yksin.’

 

- On se tunnustus. Tai miten nyt haluat sitä tulkittavan. Mitä mieltä olet, onko se rikos? Kai?

Tunsinhan minä ne kasvot valokuvissa. Vanhentuneita, mutta yhä tunnistettavissa. Toista en ollut tavannut sen kesän jälkeen. Ystävääni olin törmännyt  vuosia sitten työpaikallani, sairaalan ovella. Sielunsiskoni. Surullista, että hukkasimme niin monta vuotta.

Rantalöydön jälkeen syksyllä työpaikalle tuli postipaketti. Minulle. Tutkin sisältöä yhä uudestaan. Tiesin, mitä minun pitää tehdä.

Kuultavaksi menoon valmistauduin huolellisesti. Totta kai tiesin, että viila on laukussa. Arvasin, että siellä on metallinpaljastimet. Sain poliisin epäluulon heräämään. Ei ollut edes vaikeaa. Ja kun vauhtiin pääsen, puhun kyllä ihmiset pyörryksiin. Iisisti. Jopa poliisit.

Vanhassa kirjeessä olin tivannut, mitä mökillä tapahtui. Olin raivoissani. Uhkaukset olivat aika ronskeja. Mutta miten suuri todennäköisyys voi olla, että kerran kirjeitse uhkailemani henkilön pää päätyy potkaisemakseni vuosikymmeniä myöhemmin? Jouduin epäillyksi henkirikokseen. Välillä hirvitti. Mitä, jos saan syytteen.

Rantalöytöni jälkeisenä kesänä poliisit olivat tutkineet lähivesiä. Keskellä järveä, pienen saaren läheltä, oli löytynyt pieni jolla uponneena. Ihmisen jäänteitä. Virtaukset olivat jostain syystä tuoneet kypärän sisältöineen rantaan asti.

- Mä vain kirjoitin, mitä muistan.

Kai selittää, ettei muista tällaista tapausta urallaan kohdanneensa. Ei hän tosin ollut kohdannut kaltaistani kuulusteltavaakaan.

- Niin no, mähän oonkin vaan tämmöinen, tavallinen.

- Olen muuten kuunnellut niitä Kaija Koon kappaleita. Sun pakosi loppuun juostu on. Olisit päässyt niin paljon helpommalla, jos olisit kertonut heti. Tulet saamaan syytteen poliisin häirinnästä.

- Häirinnästä? Oonko mä häirinnyt sua jotenkin? Vai mitä mahdat tarkoittaa? Aika yllätys, kuunteletko säkin Kaija Koota? Aika jännä. En olisi uskonut. Mutta Kaijan yhdessä biisissä muuten lauletaan jotenkin

Sitä saa mitä haluaa

Se kuuluu suunnitelmaan

Tai sattuman kauppaan

Kun on uusi kierros istun taas sinun pöytään.

No Kai, toivottavasti en! Tähän pöytään en toiste haluaisi. Mutta kyllä me voitaisiin sitä musabisnestä miettiä. Kun tota äänirekisteriä jo kertyi teille aika runsaasti. Hukkaanhan se täällä menee. Kai? Voitaisiinhan me ehkä vetää joku duetto. Meidän äänialat sopisivat tosi hyvin yhteen. Kai. Kelaa nyt. Lady Grey  & Kaide. Odota, mä mietin. Just. ’En ole valmis vielä lähtemään’. Siitä tulisi hyvä! Sen sanat menee jotenkin ’sä oot mun vankila, pidä musta kii…’ Kelaa. Sekin voitais kuvata täällä ja mä voisin nojata sun olkapäähän, Kaide…?!

- Et voi! Älä tule lähemmäs! Ei tehdä musaa eikä videoita. Ehkä seuraavassa elämässä! Olen anonut virkavapaata varmistaakseni, etten joudu tutkijaksi tulevaan keissiisi. Ja joutuisin muutenkin jääväämään itseni. Olen ollut vaikutuspiirissäsi liikaa. Ihan liikaa.

 

Ystäväni oli löydetty naapurien ilmoitettua epäilyksistään. Hänellä oli tytön valokuva vierellään. Lipaston päällä kirje. Minulle. Sairaus oli edennyt jo pitkälle. Tutkimuksia jarrutellessani annoin hänelle vain hetken aikaa. Kirjeen sisältö oli tärkeämpi poliiseille kuin minulle. Minähän olin jo lukenut postissa tulleen päiväkirjan. Muistin sen melkein sanasta sanaan.

’Vasta DNA- ja kromosomitutkimus paljasti asian. Lääkärit eivät olleet uskoa tuloksia. Mutta DNA-tulokset olivat kiistattomat. Kohdallemme oli osunut voitonjaossa varsinainen superjättipotti. Äidillä oli ollut yhden illan juttu jollain motoristien suosimalla leirintäalueella. Kumpikaan ei vannonut valoja yhteisestä elämästä. He vain sattuivat kohtaamaan kerran. Sen yhden ainoan kerran. ’

- Ai niin. Sormenjäljet, kengän pohjakuvio ja ääni multa onkin jo teidän rekisterissä. Ennen kuin lähden, tässä sulle vielä DNA:takin. Tai siis, kiitos lainasta.

Tyrkkään ryttyyn rutistellun nenäliinan saattajalleni. Käännyn vielä ulko-ovella vilkuttamaan. Hän tunkee yhä kosteaa nenäliinaa todistepussiin ja pyyhkii käsiään epäluuloisena. Pelkää vielä pöpöjäkin. Pollari-parka.

Keväällä käyn hautausmaalla. Hautakiveen on kaiverrettu nimen Sirje-Sisko lisäksi myös nimet Veli-Einari ja Aino-Sisko.

Tavatessaan he luulivat nimiensä olevan merkki täydellisestä suhteesta. Tässä elämässä kohtalo päätti toisin, mutta ehkä

Jos on elämää seuraavaa

miten jatkoilla voisin sinut tunnistaa

Sanoit että sen voisi varmistaa

laita neilikoita rintaan.

 

 

(Lainaukset Kaija Koon tuotannosta)

Linkki edelliseen  osaan: http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/allina-kalliolla/match-made-hell-osa-8

Kommentit (2)

Vierailija

Luin koko 1-9 osaisen jännityskermuksen ja pidin kovasti. Pakko kysyä: tuleeko uusi?

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat