saa olla yksin ajatuksineen

luonnon läheisyydessä

mäntysuovan tuoksuessa

nähdessään työnsä tuloksen.

Olen siis onnellinen!

Eipä se paljon vaatinut. Luulin ennen, että enemmän olisi jotenkin parempaa.

Maltoin jättää osan matoista kotiin. Tunnen jo kehoni. Olkavarsi muistuttaa jo itsestään.

Homma meni heittämällä ohi kuntosalitreenistä.

Raittiissa ilmassa saivat osansa niin ojentajat kuin koukistajat, lähentäjät ja loitontajat. Vatsa ja selkä. Hartioista puhumattakaan.

Huvia ja hyötyä. Hyvä mä!

Taputan itseäni olalle. Sillä vähemmän kipeytyneellä kädellä. :)

Ihmetellä täytyy silti, miten aiemmin mummot ja mammat jaksoivat jynssätä matot melkein ruvelle. Itse tyydyn suihkimaan pehmeällä harjalla. En aio syödä matoiltani.

Vaan muutama vuosikymmen sitten 50+ oli jo elämänsä ehtoopuolella. Ei tarvinnut säästellä kroppaa enää?

Nykyisin tässä iässä vasta pohtii, miksi sitä isona ryhtyisi.

Vaikka mattopyykkäriksi? Hmmm.

 

En muuten ollut ihan koko aikaa yksin. Pari muutakin syyspesijää tuli paikalle. Ilmeisesti samoin aikein.

Suomalaisen onnea hakemassa.

Ei vaihdettu tervehdystä enempää sanoja.

Juttuseuraa kaipaavat mattopyykkärit kokoontuvat kesäisin.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat