Herään 00:50. Olen siis ehtinyt nukkua 55 minuuttia. Se onkin parikymmentä minuuttia enemmän kuin tavallisesti tähän aikaan. Nipistän silmät kiinni ja vaivun takaisin uneen.

01.37 havahdun taas. Lonkkaa juilii. Käännän kylkeä. Nukahdan.

02.48 näen hämärästi kellotaulun näytön. Hohhoijaa. Toista lonkkaa juilii. Käännän kylkeä.

03.58 olen taaaaas hereillä. Talo on hiljainen. Korvatulpatkin ehkä auttavat luulemaan niin. Mutta tiedän jo, että uni ei enää tule.

Hengitän rauhallisesti. Yritän olla liikahtamatta. Etten muka heräisi kunnolla. Hahhaa. Olen jo täysin hereillä.

Lonkkaa juilii. Käännyn. Toistakin lonkkaa juilii. Eikä ole lääkärin ammoin lupaama selän jäykistyminen vielä alkanut. Hyvin voi myös iskias, kun yliliikkuvat nivelet liiskaavat hermot puristuksiin.

Rutistelen tyynyä. Sekunnit muuttuvat minuuteiksi, tunneiksi.

05.09 onko tämä nyt sitten suen hetki?

Ei takavuosien tii-ti-tiitii-tiititi-tiitii-tiittiit-tii-tititii-tii –Dallasin Sue Ellen. Ei. Ei se.

Eikä sekään pastori Susi, jota itärajan tuntumassa Karjalassa vai Savossako lie huudettiin apuun: Sussiunakkooherraisäsiunaajavarjele! Liekö tämä pastori Susi TV:stä tutun huuliaan lipovan pastori Sillin (YYYYYYH!) isoisän velipoika?

Vai huusivatko ne mummot sittenkin: Sus – siunakkoo!

Että metsän laidassa olikin se harmaa susi – jonka kitaan joutumista välteltiin.

Ja siitäkö on saanut merkityksen aamuyön kammohetki – kun kaikesta tulee suurempaa ja kamalampaa kuin oikeasti ikinä?

Kun ajatukset alkavat kiertää kehää murehtiessa, kun raha ei kasva puussa, kun ei ole enää nuori, kun nuorten opinnot laahaavat, kun yh-äidin talous takkuaa ja vanuttuu, kun remontit ovat jämähtäneet betoniin, kun työssä riittää jatkuvasti ihmeteltävää; tavoitinko, kadotinko, muistinko, unohdinko, löydänkö, eksynkö, osaanko jo, lonkkaa juilii, hermoja raastaa.

Heh. Oli aiemminkin vaihe, kun työ herätti öisin pohtimaan ratkaisuja. Sitten työn puuttuminen herätti. Nyt siis jälleen työ saa pohtimaan syntyjä syviä. Kun raha ei kasva puussa, kun ei ole enää nuori, kun, jos, entä…

06.34 valotaulussa. Rutistan tyynyä tiukemmin.

Ykskaks olen muualla. Kuva edessäni särkyy kaleidoskoopin pyöriväksi sirumassaksi. Hahaa. Siinä hetkessä ymmärrän olevani unessa.

Mikä helpotus!

Jessss. Nukahdin sittenkin.

Samassa silmäni aukeavat.

Kello on 07.00. Just.

Huomenta vaan.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat