Puu on kuulunut pihapiiriin iät ja ajat. Vielä reilut kymmenen vuotta sitten kaverinsa kanssa muodostivat ihanan lehtimajan oksistoillaan. "Ollaan niin kuin kaksi vanhaa puuta."

Yksin jäätyään alkoi se kai kurkotella kohti kadonnutta ystävää ja kallistui hiljakseen, kuin huomaamatta.

Olihan se odotettavissa. Puuparan runko vietti jo uhkaavasti maata kohti. Yritettiin vielä keväällä keventää oksakuormaa. Vaan syksyn sateet pehmittivät maaperän ja lopulta juurakko antoi periksi.

Oli se kaunis. Vaan kaikella on aikansa. 17 vuotta sitten omenapuita oli 11. Nyt jäljellä on enää kaksi.

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat