Aikoinaan töissä – silloin entisessä elämässä – pelottelin varsinkin nuoria uusia duunareita, että kannattaa noudattaa annettuja ohjeita, koska ”mä sitten kummittelen täällä käytävillä ikuisesti!”

Vähänpä tiesin. Silloin. Niillä käytävillä en kummittele. Enää ikinä. En edes seuraavassa elämässä.

Mutta näemmä päädyn autioihin kauppakeskuksiin. Kummittelemaan? Tällä kertaa ovet eivät auenneet, ei vaikka kävelin eri ovia kohti hitaasti. Nopeasti. Vilkuttaen. Hymyillen. Otsa rutussa. Mutristellen. Yksikseni höpöttäen. Laukkua heilutellen.

Ei. Piti odottaa tasan kello kahdeksaan. Ei minuuttiakaan ennen. Ja sittenkin vasta kahden! vartijan voimin ovi aukesi.

Vartijat tervehtivät ilmeettömästi. Vaikka olivat eri kameroista tuijotelleet naaman vääntelyäni yli 10 minuuttia. Eheheheeeee-h.

Musta ei olisi vartijaksi. Pokka pettäisi kuitenkin.

Hyvää huomenta sinullekin! :)

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat