Maisa täss.

Tää on ny vähä outo juttu.  Yks päivä oltii lööbisluolass, ku Luja näytti Lempeälle jotai siit lätyst. Mikä se o, se tabletti? Nii. Ei se mitä syödää, ku se toinen.

Ei sekää, ku o safkakupin alla. Meill se o oikeesti kylppärin matto. Valkonen.  Ei se lätty. Ku se toinen. Noh. Anyway. Siin lätyss, mitä luetaa tai jotai. Ni siin oli jotain kummaa.

Lempeä kysy, ett oikeesti? Lukeeks siin ajanvarauksess sillai?! Miks ihmeessä?

Ne oli vähä kummallisii sen jälkeen. Ne katteli Vanhaa – siis Hapista, niinku eri tavall ku ennen. Outoo.

No sitt. Yleensä mä pääsen messiin, kun noi lähtee ulkoilee.

Mutt yks päivä Luja ottiki vaa Vanhan messiin. Ja mut jätettii himaa. Epistä! Ja ihan outoo.

Mä yritin tsiigaa viel, mihi ne lähti. Ilman mua! Ne meniki autoon. Tosi outoo.

Sitt myöhemmin Luja tuli takas. Se sano jotai Lempeälle. Sillai hiljaa.

Sitt Lempeä luki jotai. Se motkotti. Ei Luja. Ku Lempeä. Ei tykänny.

En tajunnu yhtää. Niinku ett niinku kuka se Euta o? Ett mitä meiän Hapis, Hapankorppu, siis Vanha kuuluu jolleki Eutalle? Ett niinku miks Vanhalle tuli Eutan asia? Ihan tositosi outoo.

Ja sitt mä hiffasin, ett Hapis ei tullukaa Lujan kaa takas.

Hei, saiks se jäädä viel pihalle vai mihi? Epistä!

Lempeä selitti mulle, ett se on lopetettu. Aha. Okei. Epistä? Ett niinku mitä?

Noh. Lempeä selitti viel, ett Vanha oli eläin. Ja ett eläimet lopetetaan.

Eikä se sillon oo mikään Eutan asia.

Ei nii. Ihmiset puhuu joskus tosi outoij. Vai mitä?

Mutt mä oonki eläin. Russeli. Niinku Vanhaki.

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016

Kategoriat