Jo eskarissa tai ihan viimeistään koulussa pitäisi opettaa toivomista. Unelmointia. Se on vähintään yhtä tärkeää kuin vaikka oppiaineena uusi koodaaminen!

Joojoo. Unelmointi on taitolaji. Ehkä jopa tekniikkaa vaativa.

Pienenä koululaisena, kun olin oppinut lukemaan, olin ihan lääpälläni lainastoon. Niinkin sitä silloin kutsuttiin. Fiksusti. Kuvaavasti. Sieltä lainattiin kirjoja. Vain kirjoja.

Se hiljaisuus. Siellä puhuttiin vain kuiskaten. Hyllyjen välistä kuului korkeintaan sipinää kaverusten keskustellessa luetuista kirjoista. Se tuoksu. Korkeat hyllystöt. Täynnä ihania kirjoja. Tarinoita, joihin upota.

Oli kätevää käydä siellä koulun jälkeen. Lainasto oli siinä koulun sivurakennuksessa. Tai siis koulurakennus sekin oli. On. Se vanha tai siis nykyisin niistä vanhoista kouluista se vanhempi, missä lattialankut narisivat jännästi.

Koulupäivien jälkeen kotiin laukku täynnä lainaston kirjoja. Olin tunnollinen lainaaja. Kerran tuli ihan itku, kun olin sairaana juuri sinä päivänä, kun joku kirja olisi pitänyt palauttaa.

Kotona virittelin lainauskortteja omiin kirjoihini. Väkersin kai asiakaskortistonkin. Sitten pakotin äidin tulemaan kirjastoni asiakkaaksi. Byrokraatinalku pääsi tekemään leimauksia. Jotain leimasimia meillä kai oli. Hehe.

Ystäväkirjoissa oli poikkeuksetta kysymys: Mikä sinusta tulee isona?

Opettaja. Aina joku opettaja. Aine vaihteli kielistä käsityöhön, myöhemmin ehkä jopa liikuntaan. Mikä kulloinkin tuntui siltä omimmalta kouluaineelta. Jonain vuonna jopa ruotsi! Enkä enää osaa ruåttia yhtään.

Kirjastontätiyttä pohdin ehkä joskus myöhemminkin vaan eikö siinä ole mahdottoman pitkä opiskeluaika? Ei tullut opettajaakaan. Sekin olisi vienyt vuosia. Ei tuntunut mitenkään mahdolliselta yhdistää vuoroihinsa singahtelevaa siippaa, lapsia ja opintoja. Ei. Se aika oli jo mennyt.

Lukion jälkeen kun oli ollut kiire töihin eikä mihinkään pölyisiin saleihin kirjoja tankkaamaan! Mihin katosi se kirjaston tunnelmasta nauttinut tyllerö?

Sitten myöhemmin vierähti vuosia erilaisia ohjeita laatien. Perehdyttäen ja kouluttaen. Ei se opettamista ollut. Ja olihan ne ISOjotain-standardin mukaiset ohjeet ihan kauheita. Mutta saipa vääntää tiukkaa asiatekstiä oikein olan takaa. Uinuva byrokraatti oli herätetty horroksestaan. Hah.

Ja mistä löysin itseni tänä syksynä?

Kirjastosta. Arkistojen aarteita. Hyllymetreittäin sivuille, ylös, eteen ja taakse.  Varastoja, holveja. Täynnä kirjoja. Pölyisiä kirjoja. Hah-ha-haa.

Olen muuten urani huipulla. Luulisin. Kuudennessa kerroksessa. Kun kiipeän vielä noille portaille, huipulla melkein tuulee.

Aijaa, se onkin vain ilmastointi. ;)

Että niin. Se on tekniikkalaji. Toivominen. Ja unelmointi.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin hetkeksi. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat