– kysyvät jotkut. Ootteko ihanan hassuja, hei. Vasta kokeilen blogikirjoittelua. Kuinka moni bloggareista on kuullut saman kysymyksen?

Istut vain alas ja alat kirjoittaa? Ei se ihan niin mene. Onko bloggarit sen kummempia kirjoittamaan kuin muutkaan? Jos olisivatkin, niin eihän sekään vielä mihinkään riitä. Pitäisi ihan oikeasti osata kirjoittaa. Pitäisi olla vetävä aihe. Pitäisi olla jotain sanottavaa.

Pitäisi osata rakentaa tarina. Pitäisi saada lukija koukkuun. No, edes kiinnostumaan. Olkoon sitten faktaa tai fiktiota. Pitäisi, no se kaikki muu ennen kuin paperiliuskoista (niistä sähköisistäkin) tulisi mitään muuta – en onneksi edes tiedä.

Ja kuinka paljon pöytälaatikkokirjoittajia on?! Oikeasti hyviä! Jotka eivät koskaan julkaise mitään. Missään. Kirjoittavat vain.

Voihan sitä leikkiä ajatuksella.

Jos kirjoittaisin kirjan, niin kukistako – kituvat niin ikkunalla kuin kukkapenkissäkin. Juu, ei.

Mehiläisistä – ei ainakaan, lapsuudessa sain ylitarjontaa niistä; isällä oli mehiläispesiä ympäri Etelä-Suomea. Ei kiitos!

Kukista JA mehiläisistä – Omasta, yli kolkytvuotisesta sodasta, eikäku liitosta ei ehkä riitä romantiikan kuin sex in the city -sarallakaan aineksia edes harlekiinisarjan tasoiseksi: ...tahtoisitko, sanoi hän, katsoen hänestä häneen tummenevin silmin ja hänen hengityksensä  oli kiihtynyt hänen kätensä koskettaessa hänen kättään hänen ojentaessa hänelle – lumilapion. Ai ei, se onkin ne suomennokset niissä sarjoissa, alkuteokset varmaan ihan laadukkaita. Ovat? No, ei silti tätäkään siis.

Työttömän arjesta – on kokemusta. Mutta kuka siitä haluaisi lukea? Ei niin kukaan!

Keskustelupalstoilla parhaiten asian tolan tietävät he, jotka eivät ole sitä joutuneet kokemaan: Milloinkaan en oo työtön ollut ja kyllä töitä saa jos hakee. Mitä se on tehny, kun kerran on irtisanottu?! Omaa syytään, mitä on tommonen, mikä lie, luuseri työtön. Kannattais katsoa peiliin, varmaan asenteessa vikaa, jos ei muka pääse töihin…

Mutta jos kirjoittaisin. Miltä se ihan oikeasti tuntuu.

Kun tuomio muuttuu elinkautiseksi, jossa vuodet kuluvat turhassa odotuksessa. Josta vasta tulevaisuudessa häämöttävä muistisairaus lopulta vapauttaa. Varmaan lohdullista sitten, kun ei enää muista.

Kun ei enää muista, miltä se tuntui. Kun ei kelvannut. Mihinkään.

Sitä odotellessa.

Mutta jos kirjoittaisin. Kiitos Sannin, sille kirjalle olisi jo nimi valmiina: Mitä V***UA?!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat