Vielä vilkaisu jääkaappiin, onko maitoa varmasti tarpeeksi? Onko myös pastaa, näkkileipää, muroja, kaakaojauhetta? Eeeeih! Unohdinko vaipat?! Huh, on niitä vielä.

Ovikello kilahtaa. Älämölö alkaa kuin salamaniskusta. Koirat huutavat kilpaa: Nyt alkaa tapahtua! Ovelta rynnitään suoraan syliin: MUMMIIIIII! Nopeat heiheit äidille, mene jo!  

Mummiii! Nyt pelataan Afrikan tähtee, missä vaari on, katsotaan Muumeja, tehdäänkö palapelejä, rakennetaan torneja, milloin vaari tulee? Maisa on IHANA. Haluun paijata Maisaa!

Ensin syödään. Ipanat käsipesulle ja pöytään, mars. Mitä on ruuaksi?  – YÄK, en syö perunoita. Haluun pastaa. Ja mozzarellaa. En ota kastiketta. Enkä salaattii. Eiks oo mehuu? En haluu maitoo. Milloin saa keksejä? YÄÄÄÄ! Tyhmä mummi! Haluun keksejä!

Ilta kuluu hujauksessa taas asettautumisessa. Missä reput? Laittoiko äiti mukaan unikaverit, entäs autot?! Ruuhkautunut, nelikaistainen moottoritie tukkii jo muutenkin eteisen lattian. Puolen tusinaa pehmoa lentelee olohuoneessa, koirat kissat ponit hiirulit… Oikeat, elävät koirat väistelevät halausta hamuavia pieniä käsiä.

Kyllä, yläkertaan saa mennä, mutta portaisiin ei saa tuoda leluja! Ettei satu mitään. Sairaala on lähellä, mutta lapsipotilaat ohjataan varmaan Jorviin. Ja sinne on matkaa. EI! Portaissa ei saa pomppia! Ei, tänään ei saa juosta ympyrää! Vanha Mimmi-koira makaa keskellä reitin nopeinta kurvia. Ei saa juosta!

Maisa luulee hetken olevansa paimenkoira ja painelee perässä loikaten kevyesti Mimmi-esteen yli….– Sanoinko, että tänään ei saa juosta sisällä!  YÄÄÄÄÄÄ! Maisa puri mua! Maisa on IHAN TYHMÄ! MUMMI, sä oot TYHMÄ! Vaari, oo hiljaa! Et sä saa komentaa mua. Mä haluun äidin tänne. Mulla on ikävä! YÄÄÄÄÄÄ!

Iltapalalle nyt. Ei, ei saa antaa näkkileipää Maisalle! Ei, vaikka se tahtoo! Eikä maalata margariinilla pöytää! Lennosta nappaan vuorotellen lapset iltapesulle. Pieni kysyy uneliaana: ”Äiti tulee jo?” Unisadun jälkeen halit, pusut, hyvää yötä. Rauha laskeutuu kotiin. Vaikka tuijotan TV:tä, en ymmärrä uutisista sanaakaan.

Yöllä mummin makkarissa on liikehdintää. Pieni tuhisee ja puhisee vaarin paikalla, nuorempi koira kolisuttaa mielenosoituksellisesti kaltereitaan kuljetuskopissaan, vanhus kuorsaa jaloissa. Se toinen koira – ei puolisko! ;) Joskus aamuyöstä isompi pieni kömpii unissaan keskelle sänkyä. Mummi mahtuu juuri ja juuri sängyn laidalle kyljelleen. Vaari on viisaasti paennut muualle, aamuvuoroon on enää muutama tunti.

Levottoman yön jälkeen päässä surisee. Koirat pihalle. Ipanat aamupalalle. Ei! Älä kaada kaakaomukia! EI! Ei saa syöttää koiraa! Silti murot ropisevat kaaressa suoraan Maisan suuhun. Argghh. Sitten tarhaan, mars. Pieni kysyy toiveikkaana: ”Äiti hakee?” Halit, pusut, hei hei. Mukavaa päivää! Mummi hakee.

Eroperheen lastenhoito on joskus aikamoinen tilkkutäkki. Onneksi edes isovanhempia on useampi. Eikä ole ihme, jos mummikin saa joskus silmilleen pienten reaktiot. Yritän muistaa, että se on luottamuksen osoitus. Aina en muista. Välillä mummikin hermostuu.

En ole sunnuntai- vaan arkimummi. Ilolla! Olen etuoikeutettu saadessani viettää lähiaikaa ipanoiden kanssa. Jotkut joutuvat tyytymään skypeen. Mutta on myös myönnettävä, että joskus tämä upea lähiaika väsyttää. Kerrankin, kun kinastelin kiukuttelevien kuravaatteiden kanssa, isompi pieni tokaisi: ”Mitäs hait meidät tänne, kun sä oot niin vanha ja väsynyt?!” <3 Heh.

Pääsen takaisin kotiin. Tinnitus melskaa korvissa. Vajoan sohvaan. Koirat kapuavat vierelle. Kerään hetken voimia iltaa varten. Nostan ajatuksissani hattua kaikille pienten lasten vanhemmille.

Nuorempana menin aina höperöksi vauvoja nähdessäni. Kunnes kerran, alta kymmenen vuotta sitten, työkaveri toi näytille uuden pienen ihmisen. ”Onpa ihana ja soma”– yllätykseksi itsellenikin jatkoin  mielessäni – ”vaan onneks ei oo mun!” Nykyään ymmärrän entistä paremmin, miksi evoluutio on määrännyt lapset tehtäviksi nuorena.

Enää pari päivää ja yksi (levoton) yö siihen, kun äiti tulee työmatkaltaan ja saa murusensa kotiin. <3         

Mutta. Mummihöperyys on parantumaton tila. Avosylin otamme ipanaiset vastaan taas seuraavallakin kerralla.        

Kunhan ollaan hetki hengähdetty. <3<3<3

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoitan, että kohina korvien välissä välillä vaimenisi. Tekstieni aihepiirit vaihtelevat mielikuvituksen tuotteista havaintoihin ympäristöstä. Joissain teksteissäni saattavat vilahtaa kertojaääninä myös koiramme. Työelämää käsittelin aiemmin ulkopuolisena, sivustakatsojana. Allina kalliolla. Nyt työttömyys jäi taakse - ainakin osittain. Mutta kallion viisto pinta pitää Allin silti varuillaan.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016

Kategoriat