"Miun lapsi on aina täällä leikkipuistossa ainoa, joka ei käyttäydy" huokasi eräs äiti kiipeilytelineen juurella. Mie koitin lohduttaa, että been there, done that. Jos en nyt päivittäin, niin ainakin viikottain mie poistun katraani kanssa julkiselta paikalta Huono mutsi ja kurittomat kakarat -viitta harteillani.

Jumpasta kun lähdettiin, muut äidit istuttivat omansa sievästi penkkiin ja kävivät rauhassa vessassa tai pukivat päälleen. Mie otin omani vessaan mukaan, ja rakkoa tyhjentäessäni yritin samalla estää toista avaamasta ovea ja toista kastelemasta koko vessaa hanaleikeillään. Jos olisin jättänyt ne silmistäni, niin olisi joko kadottu paikalta tai sisustettu pukuhuone uusiksi. Kultasepänliikkeessä mie pidin viimeksi yhtä jalkojen välissä ja samalla mie koitin paimentaa kahta muuta, jotka juoksivat vitriinien välissä. Myyjäparka varmaan risti kätensä kyynärpäitä myöden, kun pääsi meistä eroon.

Leikkipaikalla herätettiin viime kesänä sen verran pahennusta, etten mie siihen puistoon uskaltautunut moneen kuukauteen. Ensin yhdeltä lipesi jalat ja se jäi käsistään roikkumaan kiipeilytelineeseen. Mie juoksen pelastusoperaatioon toiselta puolelta puistoa, ja tietysti superäitinä imetän samalla vauvaa koko ajan. Seuraavaksi mie saan vauva kainalossa rauhoitella keskimmäisen uhma-kiukku-raivo-jotain -kohtausta ja yrittää, ettei se ota ritoloita koko puistosta. Auttavia käsiä ei tarjonnut kukaan paikallaolijoista - tuomitsevia katseita kylläkin.

Yritänhän mie kasvattaa koko ajan, ihan oikeasti. Pitää sanoa kiitos ja päivää, kädestä ei oteta eikä ruokapöydässä kikkailla. Mutta jos ne on rodultaan vilkkaita ja vähäunisia ja niitä on monta, ei siinä aina pirkonkaan räpylät riitä tilanteen hallitsemiseen, vaikka mie ottaisin jalatkin käyttöön.

Äidin paras ominaisuus tuntuukin julkisella paikalla olevan sellainen märehtivää lehmää muistuttava hmm, hmm -pokerinaama, joka ei värähdä, vaikka terminaattorit ympärillä tekisivät mitä. Samalla mie hoen sitten mielessäni mantraa "kohta tämä on ohi", ja mie yritän myös muistaa sen oman (tai siis puolison, kun ei omalla tilillä ole kuitenkaan rahaa) pankkikortin tunnusluvun siinä kassalla.

Kommentit (4)

Arjesta Enkeleihin
Liittynyt13.3.2016

:D  Olipas hauskasti kirjoitettu.  Mulla on 6 lasta ja jos yksin olisin kaikki kasvattanut, niin meno olisi varmaan ollut tommosta :D

Exäni (ja lasteni isä) oli aika armeijameininkiin tykästynyt ja lapsetkin kasvatettiin kuriin ja nuhteeseen.  

Eron jälkeen meillä olikin toisenlainen meininki ja meno.  

Älä huoli, ei ne ole pikku riiviöitä enää 20v:n kuluttua....sitten ne on ISOJA riiviöitä :D

Vierailija

Hei!

olipa kiva kirjoitus.sain nauraa vedet silmissä ja maha kippurass.oli tosi hyä kirjoitus,ei kaikki lapst ole niin rauhallisia ja tottelevaisia vaikka äiti tekisi tai sanoisi mitä vaan.susanna

annepirkko
Liittynyt12.7.2016

Isoja riiviöitä odotellessa :) Itsekin taidan olla sitä vielä omien vanhempieni mielestä, vaikka ikää on kohta neljäkymmentä... Yritän luottaa siihen, että itse näkee aina omat ja lastensa tekemiset turhankin kriittisesti. Samassa veneessä ovat kaikki vanhemmat olleet jossain vaiheessa ja jossain tilanteessa!

Seuraa 

Jotta elämä olisi pirkompaa! Pirkko tarkoittaa naista, jolla on asenne kohdillaan ja elämännälkää. Annepirkko on keski-ikää lähestyvä kotiäiti, jolla on asennetta, mutta kaikki muu voi sitten olla vähän hukassa. Työura vaihtui äitiyteen, ja nyt Annepirkko miettii, mitä elämällään tekisi - tai sitten ihan vain sitä, millä pysyisi hereillä seuraavaan kahvikupilliseen saakka.

Blogiarkisto

2016

Kategoriat