24.5.1998 SUNNUNTAI, 129. VUOROKAUSI

Klo 11.45, Annin luona. Minä olen mykistynyt. Otin kotoa kolme kirjaa, joita ajattelin lukea Annille: Pikku Prinssi, Tiitiäisen tarinoita sekä Annin kaapista C.H. Andersenin satukirjan Pieni merenneito ja muita satuja, jonka hän sai Kristiinalta ja Mikolta joululahjaksi viime jouluna. 

Kun hoitaja tuli antamaan Annille ruokaa ja lääkkeitä, otin kirjan hyllystä ja sanoin, että luen heille sadun. Kirjaksi valitsin Andersenin, satujen joukossa oli yksi, jonka nimi veti minua puoleensa: ERÄÄN ÄIDIN TARINA. Jo ensimmäisen lauseen kohdalla huomasin, että se oli minulle tarkoitettu, toisen lauseen aikana soitti Lauri ja kertoi, että SZ tulee tänään klo 18 Annia katsomaan. Erään äidin tarina on siis minun tarinani lauluineen, itkuineen ja vanhenemisineen - mutta loppu, LOPPU on oleva toisenlainen.

Tampereella lauloin kaikki lauluni, Lahdessa itkin itkuni ja täällä Heinolassa vanhenen, kun taistelen näiden ihmisten kanssa? Ei, en taistele, minä vain yritän jatkaa kuten ennenkin ihmisten kanssa. Mutta Annin kanssa minun täytyy tehdä enemmän kuin tähän asti: lukea, loruilla, jutella, jumpata, liikutella, olla ILOINEN, iloa pitää tuoda tähän huoneeseen. Se ei tarkoita rimpsuja tai hörhelöitä, ei tavaraa - vai tarvitsisivatko hoitajat sellaisia ollakseen meille iloisia. Tuntuu jo hyvin luontevalta tuo Annin keksimä sanonta ”olla iloinen jollekin”.

Kävin välillä kotona, Lauri tuli tänne. Laitoin Inkerin kanssa ruokaa, Tapani oli Ossin luona. Inkeri teki salaatin ja kattoi pöytää, sekä mittasi riisit pataan. Meillä oli mukava puolitoistatuntinen, eikä hän olisi millään laskenut minua takaisin. Tapanikin oli onnellinen, kun tuli kotiin ja minä olin siellä. Rakkaat, rakkaat lapsikullat. 

25.5.1998 MAANANTAI, 130. VUOROKAUSI

Palaveri oli totisesti toista kun kuvittelin. Meille sanottiin nyt suoraan, että Anni ei tule tästä paranemaan, eikä hänen tilansa tästä muutu juuri paremmaksi. Huonommaksi sen sijaan kyllä, ja ennenpitkää jokin infektio, todennäköisesti keuhkokuume, korjaa hänet pois. Suonensisäistä hoitoa hänelle ei anneta, laajakirjoiset antibiootit vain pidentäisivät hänen kärsimyksiään.

Pyysimme, että Annilla olisi omahoitaja koko ajan, ja että päivystävälle lääkärille annettaisiin ohjeet Annin hoidosta erikseen. Lääkärit pyysivät meitä valmistautumaan siihen, että pahin tapahtuu.

Anni heräsi, silmät kauniisti auki, kun Inkeri tuli iloisena ja hellänä palaverista hänen luokseen. Inkerillä oli ollut vaikeaa, hän ei olisi tahtonut tulla palaveriin. - Mutta onneksi lääkäri-Esko puhui hänelle ystävällisesti ja kyseli häneltä. Uskon, että se vaikutti hänen oloonsa. Mitä Inkeri ymmärsi palaverin sanomasta?

26.5.1998 TIISTAI, LAURIN SYNTYMÄPÄIVÄ, 131. VUOROKAUSI

Klo 12.55. ”Äidin defenssimekanismi ( vai -reaktio) on voimakas. ... Äiti uskoo, että lapsi pääsee vielä terveenä kotiin.” Päivystävä lääkäri kirjoitti raporttiinsa, nämä ovat vain lauseita keskeltä tekstiä. Tänään sain hoitopäiväkirjat ja raportit luettavakseni.

Lauri kertoi TV-ohjelmasta, joka kertoo miehestä, joka paransi itsensä ajatuksen voimalla. Hän oli liikuntakyvytön, mutta hän parani. 

28.5.1998 TORSTAI, 133. VUOROKAUSI

(Lääkäri) Larjo kävi tänään tässä, kun olimme Laurin kanssa kahdestaan Annin luona. Anni oli seisomatelineessä. Rupattelua, ehkä se oli hyvä - kyllä varmaan. Puhuttiin myös vaihtoehtolääkkeistä, saimme luvan Nikkilän Kelasin-magnesiumtabletteihin. Larjo myönsi, että hän ei tiedä mitään osteopatiasta sen paremmin kuin muistakaan vaihtoehdoista. Jos niillä saadaan helpotettua Annin oloa, niin hyvä on. 

Aamulla juttelin Eijan kanssa koulun edessä, kun olin vienyt lapset kouluun. Hän on niin hyvä juttukaveri, ei voivottele, ei säälittele, ymmärtää vain. Onhan se niin helppoa olla vahva, kun on vierellä yhtä vahvoja - tai heikompia, mutta samanmielisiä tukijoita. Mutta jos vastassa on kivisydän tai yksisilmäinen, laajentumaan kykenemätön ihminen, onkin vahvuus murusina. 

Malle toi linnunlaululevyn, sitä kuuntelemme nyt, kun Anni-Marjasemme lepää tuossa nato-asennossa, etusormi suupielessä, kauniina, suloisena.

30.5.1998 LAUANTAI, 135. VUOROKAUSI

Klo 20.15. Lauri tuli aamulla 9 maissa Annin luokse. Silloin Anni oli rauhallinen. Rauhaa kesti noin klo 13:een asti, jolloin alkoi pikkuhiljaa taas kasvoilla kouristella. Iltaa kohti kouristukset lisääntyivät, kunnes oli jatkuvaa kouristelua. Anni sai ylimääräisen Rivatrilin, Temestan, Stesolidin - mistään ei tuntunut olevan apua. Klo 18 hän sai tavanomaiset lääkkeet, joka sisälsi kaikki epilepsiaäkkeet - Temesta jätettiin pois meidän pyynnöstämme, koska se saattaa lamata hengitystä. Kouristelut eivät vieläkään loppuneet, mutta tuntui, kuin ne olisivat hiukan lieventyneet. Lauri lisäsi hiukan happea ja piteli Annia jaloista kiinni.

Puoli seitsemän aikaan minä laitoin käteni Annin pään taakse (Anni istui rattaissa) ja nostin vähän ja vedin päätä suoraksi ja ylöspäin. Minäkin tunsin jotain, ja Lauri tunsi, että Annin olo ikään kuin laukesi. Sen jälkeen oli seitsemän minuutin välein kaksi kouristusta ja sitten ne loppuivat kokonaan, kohta kaksi tuntia sitten. 

Tänään siis on ollut kova päivä Annilla. Nyt hän nukkuu suloisena, rentoja, ihanana tuossa selällään, jalat tyynyjen päällä. Yllään hänellä on Inkun vanha yöpuku, vaaleanpunainen, jossa on sydämiä, housut valkeat, sydänkuvioiset. Ihana, ihana, ihana, ihana lapsi.

31.5.1998 SUNNUNTAI, 136. VUOROKAUSI

Klo 12.55 Annin luona. Olimme tänä aamuna kirkossa, äiti, isä, Lauri ja minä. Liturgiaa, Kosketa minua henki, saarnaa englanniksi, suomeksi ja venäjäksi! Hölynpölyä, uskomatonta epäselvyyttä, sumutusta ja suvaitsemattomuutta. Minulle tuli tunne, että nuo puheet kaadetaan ihmisten niskaan muka puhdistamaan, auttamaan, tekemään parannus, kuten lääkkeet kaadetaan ihmiseen, jotta oireet häviäisivät. Mutta entä itse tauti? Entä omatunto, oma, sisäinen ääni? Ihmisen ’itselle’, omalle ajattelulle, omalle voimalle, ei anneta mahdollisuutta, eikä luterilaisuudessa edes arvoa: kurja syntinen, jonka vain ulkoinen Jumala voi pelastaa, jolle vain Jumala voi antaa anteeksi.

Eikö ihmisen kuitenkin pidä itse puhdistua, puhdistautua, päästä irti omista ajatuskaavoistaan, käsityksistään, ennakkoluuloistaan, teoistaan, jotka tekevät hänen elämänsä helvetiksi sen sijaan, että päivä, viikko, vuosi, vuosikymmen toisensa jälkeen tekee samat typeryydet, ajattelee samat pahuudet - sitten muka pyytää anteeksi Jumalalta - ja jatkaa samaa rataa, itsesyytösten, huonon omantunnon kanssa.

Muutoksen mahdollisuus on meissä jokaisssa itsessämme. Jos minä hoen itselleni puoli tuntia ”minä hyväksyn itseni” hirvittävän riidan jälkeen, joka on käyty lasten kanssa, ja en mitenkään voi hyväksyä sitä mitä tein tai sanoin; jos kuitenkin hoen tuota lausetta, vaikka tuntuu kuinka typerältä se tehdå, niin vähitellen huomaan: minä alan tehdä tekoja, ajatella ajatuksia, etsiä sitä, mitä voin hyväksyä itseni tekevän, ajattelevan. Minä siis muutun jo pelkästä ajatuksesta. Mutta minä en muutu miksikään, vaikka minulle kuinka syötettäisiin ulkoapäin syytöksiä - minähän yrittäisin puolustautua. Puolustautuessani en näe itseäni, vaan syyttäjän. Joko uskon näitä syytöksiä, jolloin oma itseni hukkuu entistä syvemmälle, tai en usko, jolloin kiidän sen kummemmin pysähtymättä edes pohtimaan, voisiko minussa itsessäni olla jotain muutettavaa - vai pitäisikö kaikki tuolla itsen ulkopuolella muuttaa, jotta minulla olisi hyvä olla? Sekavaa - .

Muuten, me olimme väärässä kirkossa. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla