14.5.1998, TORSTAI, 119. VUOROKAUSI

Tänään aamulla, äsken juuri, kun Lauri vei lapsia kouluun, minä muistin: muistin kuvitelman, mitä tekisin, jos Anni olisi suuressa vaarassa, mennyt paikkaan, jonne en voisi häntä seurata, ja minun täytyisi sanoillani saada hänet pois. Hänet pitäisi saada pysymään rauhallisena ja ymmärtämään, miten pitää toimia. Ajattelin rotkon ylittävää kapeaa ja hentoa siltaa Lapissa. Nyt on se tilanne.

Lauri muisti: kun me olimme Englannissa, Tapani, Inkeri ja minä, kuinka Anni karkasi jäälle ja juoksi kohti sulaa vettä, jää oli heikkoa. Lauri ei voinut seurata. Anni tuli takaisin.

Aamulla kävimme tutustumassa Heinolan sairaalan osastoon 11. Tapasimme osastonlääkäri Jaakko Larjon sekä lääkäri (euro-) Katariinan ja osastonhoitajan. Annin huone on numero 4, pieni ”yksiö”. Siellä jo sänky, pieni pöytä, tuolit, höyrykone, kaapeissa tarvikkeita kerätty Annin hoitoa varten. Sieltä tultua laitoin Tapanin vaatteet sängyllensä Helsingin matkaa varten, kiireisesti, menin kouluun ja myöhästyin katsomasta Inkun juoksua - maastojuoksukilpailut. Hannele-ope sanoi, että Inkku oli kärkipäässä ja Inkku tuli iloisena Hankun kanssa. Halaukset, suukot, miten Anni voi? ja hyvää päivää ja terveisiä. Lotta, Inkunluokkalainen, kysyi myös miten Anni voi. Halasin häntäkin, kiitin kysymästä ja kerroin, että Anni voi tänään taas paremmin ja tulee maanantaina Heinolaan. Menin sitten Tapanin juoksua katsomaan. Kolmanneksi hän juoksi 37 joukosta. Hän on sinnikäs ja ihana astmaatikko!

17.5.1998, SUNNUNTAI, 122. VUOROKAUSI

​​​​​​​Tulin tänään klo 10 ja sitten: Annin kanssa yhteiseen lämpimään, suloiseen kylpyyn. Hanna oli hoitajana, lääkäri Sari Kurikka kurkisti ovelta ja katsoi, ”miten se käytännössä tapahtuu”. Se tapahtui oikein hyvin ja Anni oli rauhallisena sylissäni.

19.5.1998, TIISTAI, 124. VUOROKAUSI 

”Neuvo vanhemmille: Toivokaa, että lapsenne syyttävät teitä pettymyksistään seuraavan 20 vuoden ajan. Takaan, että toiveenne toteutuu.” Näin sanoi psykologi Keijo Tahkokallio radiossa äsken. ....

Nyt Annin huoneessa, Heinolan kaupunginsairaalassa, huone n:o 4 osasto 11. Ainoa lapsi tällä osastolla vuosiin.

Äiti kävi, Eija kävi, Lauri oli täällä aamupäivällä, minä laitoin ruokaa uuniin ja tulin klo 11.  

Eilinen: Lahdessa Annin kävivät hyvästelemässä monet hoitajat sekä Eeva Heikkinen, osastonlääkäri. Ambulanssiin tulivat meidän lisäksemme omat hoitajat Leena ja Hanna. Alkumatkan Anni nukkui, ennen Vierumäkeä heräsi ja jäykisteli käsiään, sitten alkoi valittaa ja itkumaista ääntä, kovempaa, tuli lähellä Heinolaa, ennen Myllyojaa.

Heinolassa meitä oli vastassa neljä sairaanhoitajaa ja osastonhoitaja. Kokeiltiin sänkyä, mutta otin kohta Annin syliin, johon hän rauhoittui ja nukahti - nukkui koko illan, aamuyöhön saakka, rauhallisena ja rentona. 

Eeva Heikkisen epikriisissä Annin vamman laatu on määritelty: Hankalan iskeemisen aivosairauden jälkeinen CP-oireyhtymä. Status epilepticuksen jälkitila, todennäköisen enkefaliitin jälkitila. 

20.5.1998, KESKIVIIKKO, 125. VUOROKAUSI 

Tahtoisin laittaa Annin huoneen välioveen lapun: 

ANNI AISTII, ANNI KUULEE, ANNI YMMÄRTÄÄ, SIIS:

TÄSSÄ HUONEESSA, JOKA ON ANNIN VÄLIAIKAINEN KOTI,

VÄLTÄ KOVAA ÄAÄNTÄ, MIETI PUHEITASI, OLE RAUHALLINEN

TOIVOO ÄITI

(Huom. Lähipäivinä kiinnitin tuon tekstin huoneen oveen, ja siinä se pysyikin niin kauan kuin Annia siellä hoidettiin.)

21.5.1998, TORSTAI, 126. VUOROKAUSI

Klo 20.30, sairaalassa. Tulin Annin luokse kymmeneltä, jolloin hän oli aika jäykistelevä. Pidin sylissä pitkään, imettiin paljon, vähän kasvonykinöitä. Anni rauhoittui jossain vaiheessa ja lepäsi rauhallisena ja rentona pitkälle iltapäivään. Laitoin lastat käsiin aamupäivällä ja taivuttelin, suoristelin käsivarsia.

Kävin välillä Inkerin soittajaisissa opettajan kotona. Lotan, Essin ja Sannan äiti tuli juttelemaan. Hän sanoi, että heidän perheessä ajatellaan paljon Annia ja puhutaan hänestä. Essillä alkaa jo muistikuvat hämärtyä, mutta hän olisi kutsunut Annin 5-vuotispäivillensä. Myös pikkuisen Tuuli-tytön äiti tuli istumaan viereeni kahville. Hän sanoi, että on kauhean pahoillaan meidän vuoksemme, eikä osaa sanoa mitään minulle. Sanoin, että ei hänen tarvitsekaan sanoa mitään. Ja johan hän sanoi - hän tiesi, ja ilmaisi sen. 

Inkeri esiintyi kauniisti ja luontevasti, soitti pienen kappaleensa aivan oikein ja oli todella reipas tyttö. Tänään toimi tuo Keijo Tahkokallion neuvo, joka on kirjoitettu joku sivu sitten: Inkku kiukkuili kaikesta, kun menin kotiin: minä vaan tyynesti hyväksyin ja jopa iloitsin hänen kiukustaan, niin hän muuttui sopuisaksi - kun oli ensin syyttänyt minua itsensä kiusaamisesta!

 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla