5.2.1998, 21. VUOROKAUSI

Klo 6.50 Oikean kulmakarvan ja silmäluomen surumielisyys.

Kari H. kertoi tutkineensa yliopiston kirjaston kaikki mahdolliset kouristustapaukset, joista löytyy aivokäyrä. Ne ovat olleet tapauksia, joihin on joko ollut olemassa selvä syy, joka on ollut myös tunnistettavissa EEG:stä tai sitten selvittämättömiä, mutta lyhyempikestoisia kuin Anni-Marjalla. Niistä lapset ovat toipuneet hyvin. Kysyin häneltä, voiko Anniin olla merkitty jo ennen syntymää tämä sairaus. Hän sanoi, että kaikissa tunnetuissa sairauksissa oirehtimista olisi ollut jo ennen näin voimakasta reaktiota. Annin tauti on maailmanlaajuisestikin harvinaisuus (” Postimerkkiin voisi laittaa”, sanoi R.O., joka osallistui keskusteluun). Vaikka Annin sairauden oireet häviäisivätkin, niin EEG:ssä näkyisi vielä pitkään taudin merkit.

Hoitaja kertoi Kari H:n unesta: Annin EEG oli parempi!

6.2.1998, 22. VUOROKAUSI

KOVAN PÄIVÄN ILTA! Nyt rauhallista.

Nyt kerron, mitä tapahtui, tai mitä koin vähän ennen klo 17, jolloin Annin tilassa tuli selvä käänne parempaan.

Kun hoitajat alkoivat tehdä Annille ”imuja”, minä lähdin vanhempain lepohuoneeseen. Otin käteeni kirjan, jossa vanhemmat (etupäässä äidit) kertovat kokemuksiaan sairaalassaolosta. Kävin sohvalle pitkäkseni ja kun olin lukenut kirjan loppuun, mietin, mitä itse kirjoittaisin siihen, jos kirjoittaisin. Mitään tapausselostusta en tekisi, vaan jotain, mitä tunsin. Olisin kirjoittanut, kuten siinä keksin ja olin jo aiemmin samankaltaista puhunut Kaisalle ja Laurille: Enää en katso taakse, enkä voi katsoa eteen. On vain tämä hetki. Ja toivo. Mietin noita lauseita ja katselin ikkunasta ulos, kun muistin jotain. Muistin mustan varjon, jonka niin usein olin nähnyt kotona, useimmiten keittiössä puuhaillessani - se milloin vilahti ikkunan takana, milloin aivan selkäni takana. Usein käännyin katsomaan, mitään en tietenkään nähnyt. Minä olen nähnyt sen varjon jo vuosia. Jossain vaiheessa ymmärsin, että se oli Kuolema, joka minun silmänurkassani vilahti. Kun Vaari ja Mummu olivat kuolleet, minä ihmettelin, miksi se silti vieläkin kulki nurkissamme. Ei siitä ole kauan, kun viimeksi käännyin nopeasti sitä katsomaan, mustaa varjoa.

Yhtäkkiä aloin vihaisena puhua Kuolemalle: ”Sinä, sinä se olet, sinä se vaanit meidän Annia. Päästä hänet irti, sinä päästät hänet irti.” Minä olin vihainen ja itkin, pomppasin sängystä ylös, menin pesemään kasvoni, rukoilin Kuolemaa: ”Irrota julma otteesi Annista, päästä hänet kotiin, anna lempeä kuolema sellaiselle, joka tarvitsee sitä, joka on valmistautunut ja haluaa sitä.” Läksin lepohuoneesta ja katsoin eteisessä kelloa, se oli 16.56. Sanoin: ”Nyt! Sinulla on 4 minuuttia aikaa irrottaa otteesi Annista!”

Läksin taas osastolle, ja juuri sillä hetkellä soi yleisöpuhelin kohdallani ja toisessa päässä käytävää oleva hoitaja näytti minulle merkkiä, että voin vastata siihen. Joku kysyi jotain äitiä. Jatkoin matkaani Annin huoneeseen, no 5. Kello oli kai pari minuuttia yli tai vaille 17. Hoitaja sanoi, että aivan hetki sitten he olivat toisen hoitajan kanssa olleet aivan ihmeissään, kun aivopaine oli laskenut kuuteentoista ja Annin nykinät olivat rauhoittuneet. 

Istuin Annin viereen ja katselin häntä. Hän oli paljon rauhallisemman näköinen. Kuiskasin hänen korvaansa: ”Anni, tässä on äiti. Sinun pitää kulkea koko ajan ääntä kohti. Älä mene sen mustan mukaan, ravista itsesi irti siitä mustasta. Sano, että sen on päästettävä irti, sinä voit olla vihainen ja suuttua, näytä kieltä ja sano, että nyt sinä lähdet kotiin, karista se kannoiltasi. Sinä olet urhea tyttö ja mahtava mestari ja nyt sinä kuljet sen tien ja tulet kotiin äidin, isän, Inkerin ja Tapanin luokse.” Tähän tapaan minä hänelle juttelin. Tähän asti minä olin puhunut Annille, että hänen pitää kulkea ääntä kohti, että tie on pitkä ja pimeä ja vaikea, mutta että hän osaa ja jaksaa sen kyllä kulkea. Olin sanonut, että hän pyytäisi enkeliä mukaansa, ja sanoin nytkin, että hän voi pyytää enkeliä mukaansa matkalle, mutta että hän osaa kulkea sen yksinkin, kun kulkee ääntä kohti.

Kun olin ponnahtanut  vanhempien lepohuoneen sohvalta, minä olin jotenkin taas varma ja voimakas, vaikka olin onneton ja heikko, kun olin sinne mennyt. Olin puhunut Jumalan ja enkelten kanssa - ne olivat varjelleet monelta vaaralta, antaneet minun olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, johdattaneet lääkäreitä - mutta en ollutkaan aikaisemmin puhutellut itse Kuolemaa, joka piti Annia pihtiottein kourissaan. 

Kristiina ja Mikko tulivat puoli kuuden aikoihin - silloin Annin tila oli jo paljon rauhoittunut. Minä lähdin tänne hoitokotiin, luin lapsille Marikkia, kävin suihkussa. Keitimme teet, Mikko ja Kristiina tulivat ja kertoivat, että kuume oli laskeutunut korkeuksistaan, aivopaineet, verenpaineet tulleet alemmaksi ja Annin olo muutenkin paljon paremman näköinen.

Menin illalla vielä 21 maissa Annin luokse. Lauloin iltalauluksi taas Sua aattelen ja kuiskailin vielä ohjeita kotimatkaa varten.

8.2.1998, 24. VUOROKAUSI

Optimistisempaa. Minä laulan, kuiskailen Annille rohkaisevia sanoja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla