17.3.1998, TIISTAI, 61. VUOROKAUSI

Klo 13.20. En viitsinyt enää illalla kirjoittaa seuraavasta asiasta. Noin klo 24 aloin käydä yöpuulle. Naapurihuoneeseen oli tullut uusia asukkaita - TV pauhasi jotain jännäriä ja mainoksia sekaan. Päätin sitten, että ei kai minulla paljon menetettävää ole, jos käyn ystävällisesti pyytämässä, että TV laitettaisiin hiljempaa. Siellä ei ilmeisesti tiedetty, että Hoitokodissa on huono äänieristys. Laitoin kylpytakin päälleni ja menin koputtamaan ovelle. ”Niin, sisään!” En kuitenkaan avannut ovea, sitten: ”Kuka siellä?” Sanoin, että naapurihuoneesta olen ja pyytäisin laittamaan television pienemmälle. Ovi avautui ja sieltä ilmestyi ruma miehen pää. Mustapaitainen ylävartalo, kaulassa hopeinen risti, koristeltu, jalassa rikkinäiset valkoiset kalsarit ja mustat sukat, polvi-. Hän sanoi olevansa jo vähän niin kuin yöasussa ja pyyteli anteeksi kovaäänisyyttä. 

Sanoin, että hän ei varmaankaan arvannut, että olisi niin huono äänieristys. Hän pyysi minua odottelemaan hetken, hän tahtoi antaa minulle kortin. Odottelin, kylläkin vastentahtoisesti. Kortti tuli, perhonen, siellä teksti monella kielellä: ”Rakkaus on PITKÄMIELINEN.” Minua nauratti itsekseni - naapuruus on vähemmän pitkämielistä, varsinkin jos kaipaa lepoa ja hiljaisuutta.

Mies alkoi kysellä minulta miksi olen täällä? Saako kysyä, mikä tauti, uteliaisuutta vain, vai onko se salaisuus? Vai niin - kuulostaa ehkä kummalliselta, mutta ehkä hänellä olisi jotain ajatusta, mikä voisi auttaa. Jospa hän pukisi päälleen ja keskustelisimme viisitoista minuuttia television ääressä. No, ehkä aamulla - jos keitätte minulle kahvit - minulla on keksiä, voisin sitten tarjota. Kahdeksalta minä nauttisin aamiaista, teekin käy. 

No niin, hän kuitenkin vielä kertoi Nokian parantavasta kirkkoherrasta ja Juntusesta ja Pirkko? - parista, jotka kirkoissa parantavat. Eikä tarvitse olla uskovainenkaan, voi olla vaikka julkijuoppo. Jeesuskin paransi kymmenen spitaalista ja vain yksi tuli kiittämään. ”Missä ne yhdeksän ovat?” Eikä pidä katkeroitua tai pettyä, jos ei paranekaan, vaan pitää hyväksyä se asia Jumalan tahtona.

Nukuin sikeästi, klo 8.10 menin puuronkeittoon. ... Minulla oli epämiellyttävä olo hänen seurassaan. Varmasti hänellä oli vilpitön, hyvä tahto auttaa, mutta jokin hänessä oli niin karmaisevaa. Hän jaaritteli samat asiat uudestaan, mitkä yöllä, kyseli, vastailin yhdellä tai kahdella sanalla, enkä selittänyt mitään. 

Hoitokodin hoitaja toi tutustumiskäynnillä olevia äitiä ja tytärtä katsomaan takkahuonetta. Mies kysyi hetken päästä naiseltakin, saako hän olla utelias - nainen kertoi ja sanoi haluavansa Nokian kirkkoherran puhelinnumeron josta tuo ”sarvekas” oli jo ehtinyt hänelle läpättää. Kun nainen alkoi liian laveasti kertoilla omasta sairaasta miehestään, tuo ruma mies keskeytti hänet ja alkoi kertoa jälleen omasta syksyllä kuolleesta äidistään, jolle hän olisi halunnut antaa enemmän. Hän luki kyllä Isä meidän -rukouksen ja soitti uskoville ystäville ja sukulaisille ja kuolinpäivän aattona myös Nokian kirkkoherralle - olisihan ollut mahtavaa, jos tuollainen kirkkoherra olisi antanut siunauksensa kuolevalle. Poika oli toppuutellut tuona päivänä äitiään perusteettomasta luottamuksesta hyvään oloon - äiti oli sanonut, että hän tuntee itsensä niin hyvinvoivaksi.

Hän kehotti minua ottamaan yhteyttä tuohon kirkkoherraan ja antoi myös omat yhteystietonsa, koska olisi mielenkiintoista tietää, miten on käynyt. Sanoin kuitenkin, että minä mietin asiaa ja päätän itse, otanko yhteyttä vai en. Hän sanoi, että on paha juttu, jos ihminen luulee itse voivansa auttaa tällaisessa tapauksessa. Ei hän pelotella halunnut. Minä sanoin, että olen näiden kahden kuukauden kuluessa kokenut niin paljon asioita, että arvelisin itse osaavani päättää, mikä on parasta. Hän sanoi arvaavansa ja osaavansa kuvitella kyllä, mitä minä olen kokenut. Minä sanoin, että ette te osaa kuvitella. Se mitä olen kokenut on arvailujen ulkopuolella ja hyvin harvojen kokemuspiirissä. Hän sanoi, että saakos hän kysyä, mitä sitten...? No en nyt sitä kyllä voi kertoa, nyt minä lähden sairaalaan - ehkä minä joskus kirjoitan siitä (luulikohan hän, että hänelle?). Laittakaa muki pöydälle, kun olette juonut teenne. Hyvää päivän jatkoa. (Kun menin lähtiessäni hakemaan mukia, se lojui likaisten astioiden päällä pesemättömänä, ällöttävä likajuova sisällään.)

Kun menin huoneeseeni, puhelin soi. Esko soitti. Ihanaa, tunsin, kuinka raitis ilma ja ajatukset virtasivat taas sisääni. 

Miehen mielestä oli aivan ihmeellinen johdatus, että me satuimme kohtaamaan niinkin erikoisissa olisuhteissa. Minusta oli aivan ihmeellinen johdatus, että Esko sattui soittamaan heti perään. Hän sanoi, että kaksisarvinen yrittää pistää asioita sekaisin. Aivan oikein! 

Ja Anni makasi täällä rauhallisena ja ihanana. Hoitoni jälkeen, sen lopussa, vuosivat minulta kyyneleet.

Klo 23.20, Lauri: Siilin häistä. Inkeri ei meinannut kertoa Hannalle, että siili menee naimisiin. Hanna kysyi, mitä piti kertoa. Inkeri: ”Siili menee naimisiin.” Hanna: ”Kenen kanssa?” Inkeri: ”Unskin.” Hanna: Miksei Siili Piikkisen?” Inkeri: ”Se on liian pieni.” Hankku, hiljaa: ”Pieni mies, pienet kujeet.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla