​​​​​20.3.1998, PERJANTAI, 64. VUOROKAUSI

Klo 12.30. Hiljentymishuoneessa. Minä olen itkenyt, eikä kyynelten virta ole vieläkään loppunut. Istuin vaan tässä pitkän aikaa. 

En tiedä, johtuuko se siitä, etten ole maanantain jälkeen käynyt avannossa, vai mikä tekee minut näin herkäksi. Minusta alkoi tuntua jo eilen, ehkä jo toissapäivänä, että lääkärit ovat unohtamassa meidät. Heitä on nähnyt ja kuullut niin vähän.

Anni oli viimeksi yöllä kello kolme saanut ruokaa, kun supis piti saada tänään uudestaan paikalleen. Mitään ei tapahtunut - hoitaja yritti saada omaa lääkäriä hoitamaan asiaa, yritti itsekin hoitaa, mutta ei saanut anestesialääkäreitä kiinni. Aikaa kului monta tuntia, asia ei edennyt minnekään. Minua alkoi itkettää: Anni makaa hiljaisena, voimattomana reagoimaan mitenkään muuten kuin kouristuksilla. Kouristuksista juuri pyritään eroon. Kuitenkin oltiin ajautumassa tilaan, jossa kouristukset ovat Annille ainoa vaihtoehto - näin minun ajatukseni kulki. Ja: Annin taudinkuva on jo monen päivän ajan edennyt parempaan suuntaan, kaikki ovat tyytyväisiä - niin tyytyväisiä, että unohtavat meidät kokonaan?

Hoitaja kävi jo taas, ties kuinka monetta kertaa lääkäriä tavoittamassa, minä itkin solkenaan. Huuhtelin kasvojani eteisessä, kun lääkäri tuli ja kauhistui nähdessään minut. Halasin häntä ja sanoin, että älkää unohtako meitä, kun hän hädissään kysyi mikä on, mitä on tapahtunut. Änkytin noita asioita lyhyesti, mitä tuohon kirjoitin ja hän huokasi helpotuksesta, että se olikin hänen virheensä jota minä itkin, eikä Annin tilassa ollut mitään pahempaa tapahtunut.

Ymmärrän kyllä, että hänellä on paljon muitakin asioita hoidettavana - mutta myös: monet hoidettavista lapsista pitävät ääntä, he muistuttavat olemassaolostaan, itkua on kenen tahansa aikuisen vaikea kestää. Sanoin lääkärille, että kun Anni ei voi itkeä, niin minä itken hänen puolestaan. Minä pyysin anteeksi epäilyksiäni ja hän oli vilpittömästi pahoillaan. 

Aamupäivällä meillä oli fysioterapeutin kanssa mielenkiintoinen keskustelu. Puhuimme lasten TV:n katselemisesta ym. Hän sanoi kiinnittäneensä huomiota siihen, että Annin huoneessa ei koskaan ole TV auki. Ensin hän arveli sitä sattumaksi, että hän ei vain ole osunut siihen aikaan huoneeseen, jolloin se oli päällä, sitten huomasi, että se ei todellakaan ole. Hän sanoi, että olen ensimmäinen sellainen äiti, joka ei katsele TV:tä lapsensa huoneessa, ensimmäinen. Äidit katselevat tajuttomienkin lastensa huoneissa, vieressä, telkkaria. 

Minä muistan sen ensimmäisen kerran, kun tulimme Annia katsomaan koko perhe. Tapani ja Inkeri eivät olleet ehtineet edes Annin vuoteen viereen, kun hoitajat jo tarjosivat heille televisiota katsottavaksi. He eivät tahtoneet. Ja kun aikaa kului ja kun huoneeseen tuli muita lapsia, TV oli jatkuvasti päällä, kuulin Muumien tunnuslaulut sata kertaa. Pari kertaa pyysin laittamaan hiljemmalle. Sanoinkin hoitajille, en muista keitä siinä silloin oli, että en usko Muumien ja TV:n katselun parantavaan voimaan, varsinkaan yliannoksina ja herkeämättömänä turruttavana virtana. 

Nyt minulla on itkusta kirjavat ja turvonneet kasvot.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla