24.3.1998, TIISTAI, 68. VUOROKAUSI

Magneettikuvista ei vieläkään mitään tietoa. Anna-Leena kävi ennen neljää huikkaamassa ovelta, että huomenaamulla palaveeraavat niistä ja tulevat sitten kertomaan minulle.

Kari Hirvonen oli käynyt Annia katsomassa. Soitin hänelle ja hän tuli vielä uudestaan meitä katsomaan. Hän kertoi, että hän ei löydä mitään selitystä sille, että Annin kouristukset jatkuvat ja sitä, että ne ovat laantuneet hän pitää luontoäidin työnä, johon eivät hänen nähdäkseen vaikuta lääkkeet sen paremmin kuin osteopatiakaan. 

Minä kävin uimareissullani ja minulla on kevyempi olo nyt. Olin taas vähän suruinen - kieleen ja huuleen puremiset sekä tämä kohtailu taas - on vaikea hyväksyä, että eteenpäinmeno ei olekaan jatkuvaa loivaa ylämäkeä, vaan tulee myös peruutuksia, takapakkia. 

25.3.1998, KESKIVIIKKO, 69. VUOROKAUSI

Eilen aamulla huomasin, tai arvelin, että täällä on yöhoitaja katsellut televisiota. Käänsin TV-monitorin taas melkein seinään päin. Nyt se tuijottaa minua suoraan tähän, kun istun sitä vastapäätä - hoitajan tuolilla. Miten minä sen saisin sanottua - en halua, että tässä huoneessa katsellaan televisiota.

Niin, Anna-Leena kertoi surullisia uutisia mg-kuvasta. Hän sanoi, että pitää varautua ennemmin suurempaan kuin pienempään vaurioon. Annin olisi pitänyt jo kaksi viikkoa sitten lopetetun tehohoidon (hengityskoneesta irtautumisen) jälkeen ottaa enemmän kontaktia, oma-aloitteisia liikkeitä ym. Minä silittelin Annia ja katselin häntä siinä ja itkin hiljaa. Kaisa halasi minua ja ennen kuin Anna-Leena lähti pois, hän halasi minua myös lujasti ja sanoi olevansa inhottava ihminen, kun kertoo tuollaisia asioita. Sanoin hänelle, ettei hän ole ollenkaan inhottava. Aikaisemmin olin kysynyt, saammeko pyytää homeopaattista apua Annille. Hän sanoi, että homeopatian hyötyjä ei ole kukaan tutkinut, mutta siitä ei myöskään ole Anni-Marjalle haittaa, joten voimme kutsua. 

Kyllähän tuo vasta uudeksi vaihtunut vuorokausi oli tähänastisista varmasti raskain täällä viettämäni. Eilen illalla minusta Annin kasvot olivat niin sairaat ja elottomat - minä pelkäsin. Samoin pelkäsin tänään, kun hän oli vähän aikaa sylissäni keinutuolissa. Minun täytyy taistella, etten ajattelisi menneisyyttä - sitä ihanaa valoisaa, eloisaa iloista suloista Annia, joka oli. Se Anni on yhä kätketty tuohon ihanaan, tuttuun, avuttomaan nyyttiin, joka kouristelee tuntemattoman voiman armoilla vain 500 metrin päässä minusta. 

Lauloin Annille hiljaa hymisten vain kalevalaista sävelmää ja pidin hänen päätään siitä sivusta, keinutuolista. Usean kerran Anni rauhoittui muutamiksi minuuteiksi kerrallaan. Joskus tuntui, että isoksi alkava kouristus olisi taintunut kehotuksesta: lopeta liike, ole paikallasi!, jos pyyntöä tehosti vielä pehmeällä otteella kädet pään ympärillä. 

Puolen yön aikaan, vähän ennen, Leena N. toi minulle kupin teetä ja ihanan voileivän ja aprikoosisosetta. Hyvä, kiltti Leena! Kaisan kanssa yhdessä itkimme, kun Lauri ja lapset olivat lähteneet. Lauri oli puhunut Kaisan kanssa, se oli oikein hyvä asia. Minä juttelin sillä aikaa lasten kanssa ja pitelin heidän päitään poliklinikan sohvalla - tai oikeastaan potilastoimiston sohvalla. Lapset itkivät. Sanoin heille, että meidän pitää varautua siihen, että Anni ei ole samanlainen kuin ennen, sitten kun hän tulee kotiin. Inkeri sanoi, että ei sen ole väliä, kunhan hän vain tulee kotiin. Sanoin, että se oli ihanasti sanottu. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla