16.4.1998, TORSTAI, 91. VUOROKAUSI, PÄIJÄT-HÄMEEN KESKUSSAIRAALA

Tulin kello 9.30. Anni nukkui rauhallisesti. Entä eilinen? Surullinen ja iloinen päivä. Anni näkee, kuulee - tai mahdollisuudet niihin on, jos hän pystyy jäsentämään näkemänsä ja kuulemansa. Outi S-H itki myös, kun hän kertoi mg-kuvista ja siitä, mitä mahdollisesti on odotettavissa. Hän oli silloin, kuten minäkin, siinä uskossa, että Anni ei näe. Hän sanoi myös, että liikunnallisella alueella on todennäköisesti vammautumista. Tarkkaa hän ei osannut kertoa, alaraajoihin painottuvaa kumminkin. Mikä aste, mitä muuta, sitä ei tiedetä.

Hyvästit eri hoitajien, Maijan ja hänen äitinsä, Marjon ja Anna-Leena Kuuselan kanssa. Kari Hirvonen tuli kertomaan kuulo- ja näkövastetestien tulokset. Halasin häntä heti, kun hän sen kertoi ja kättelin hyvästiksi. Hän sanoi: ”Soitellaan.” Kaikki olivat haikeita. ”Anni ja Maarit jäävät sydämen päälle”, sanoi Marjo Laurille. Kaisa tuli ambulanssissa meidän kanssamme. Hyvästien aikana hän itki, puhui ja silitteli Annia pitkän aikaa, hiljaa. Halasi Tapania ja Inkeriä ja Lauria ja minua.

Anni oli hyvin jännittynyt, kun tulimme sairaalaan. Hän alkoi huutaa, rauhoittui kyllä sitten sylissäni, kun pitelin häntä hetken ennen sänkyyn laittoa. Koko illan hän oli jännittynyt, kädet olkapäistä asti, sekä jalat jäykät.

Hoitajat olivat huomaavaisia ja pyrkivät täyttämään kaikki toiveemme keinutuolista lähtien. Minullekin tuotiin sänky päivälepoa varten! Minä viivyin yöhön asti, isä ja äiti tulivat hakemaan puolenyön aikaan. Läksin 00.10, lauloin Annille unilaulut iltahoitojen jälkeen.

17.4.1998, PERJANTAI, 92. VUOROKAUSI

Tulimme klo 9.00, palaveri lastenneurologin kanssa

Mitähän kirjoittaisi? 

Pitäisikö minun miettiä, laitetaanko Anni uudestaan tehohoitoon, jos tulee pahoja komplikaatioita? Vai mietinkö, mistä rahat tulevat sitten, kun 90 arkipäivää täyttyy, eikä KELA enää maksa erityishoitotukea? Vai sitäkö mietin, että jättäisin Annin tänne hoitajien huomaan ja menisin kotiin olemaan Tapanin, Inkerin ja Laurin kanssa - kuin normaalia elämää? 

Kävin kävelemässä, yksi tunti, hartiat kipeät, ajatuksille teki hyvää, ja hartioille.

18.4.1998, LAUANTAI, 93. VUOROKAUSI

​​​​​​​Ajattelin aamulla, että jos olisin palkkatyössä ja tekisin ahkerasti pitkiä päiviä, ei monikaan olisi huolissaan minun olostani tai lapsista. Nyt kun olen Annin luona enemmän kuin kellon ympäri, puhun lasten kanssa ja tapaan heitä enemmän kuin Tampereella, niin nyt minun pitäisi pyrkiä olemaan enemmän kotona, muiden lasten kanssa, siis Tapanin ja Inkerin. Onko se niin, pitäisikö? Kärsivätkö lapset nyt liikaa? Kaikkihan me kärsimme, mutta kärsivätkö lapset kohtuuttomasti tilanteeseen nähden? Jos minä en olisi ollut Annin luona, hänen tilansa ei olisi nyt näin hyvä. Olisiko tilaa enää ollenkaan, näkyväistä?

Kävin Hollolan Vähä-Tiilijärvessä avannossa, avaimen sain lainaksi sairaanhoitaja Aulilta. Pieni kävelyretki ennen sitä. Anni nukkui täällä koko ajan ja nukkuu edelleen. Hän näyttää aivan terveeltä. On niin vaikea uskoa, että hän on niin sairas. 

Tiina Kaila: 

Lapsena minä pelkäsin, että minun / pääni on kimppu lankoja, kukin kiinni / omassa maailmassaan / ja kussakin maailmassa kerrallaan / minä unohdan kaikki ne muut. / Että tarvittiin vain päänkääntö mikä tahansa / vähäpätöinen temppu, / eikä tästä kaikesta olisi mitään jäljellä, ei minua itseäni edes. 

Ja mitä auttoi vaania / pälyillä, pidättää hengitystä, / jos katkeaa lanka, jos vaihtuu maailma / olen poissa siellä kuin lasikuplassa / maat alla, taivaat yllä / yhtä löytymättömissä kuin täällä nyt. / Ja ehkä jossakin muualla olin tätä jo pelännyt. 

Klo 23 kotiin, Anni jäi rauhallisena sairaalaan, juteltuaan rauhallisia asioita pitkän tovin. Eilen ensimmäisen kerran näin hänen silmissään, tai enemmän oikeassa, katseen, joka oli tarkkaavainen, joka teki huomioita, se sama katse nyt, kun hän äänteli, keskusteli minun ja hoitajien kanssa. 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla