14.2.1998, LAUANTAI, 30.VUOROKAUSI

Klo 02.20 Minä en enää pyydä JUMALAA parantamaan Annia. Kuoleman kohtaamisen jälkeen minä olen ymmärtänyt, että sellaista ihmettä Jumala ei voi tehdä. Minä pyydän häneltä, että hän johdattelee asioiden kulkua siten, että Anni paranee. Lääkärit, hoitajat, kuriirit, ajatukset, teot, kaikki toisiinsa liittyen. 

Anni reagoi minun läsnäolooni - olin huomaavinani itse, ja myös hoitajat. Tänään olen kuiskaillut hänen korvaansa: Älä pelkää. Sinä olet sairaalassa kun sinä olet niin kovasti kipeä. Tässä on äiti. Äiti silittää sinua vasemmasta, oikeasta jalasta, vasemmasta, oikeasta kädestä, poskesta, leuasta. Minä laulan sinulle. Sinun ei tarvitse olla hetkeäkään yksin. Täällä on koko ajan joku sinua hoitamassa ja äiti on tässä melkein koko ajan. Välillä käyn syömässä, soittamassa puhelimella tai avannossa, muuten olen tässä. Älä pelkää. Älä pelkää mitään. Sinä olet turvassa. Sinulla on kurja olo ja sinuun voi sattua, mutta älä pelkää mitään, sinä paranet. Sinä olet ihana lapsi, Anni. Sinä olet ihana ihminen. Äiti rakastaa sinua. Isä rakastaa sinua. Tapani rakastaa sinua. Inkeri rakastaa sinua. Kaikki rakastavat ja ajattelevat sinua. Mimmu, Pappa, Matleena, Kristiina, Mikko, Heljä, Assi, Miina, kaikki ystävät ajattelevat sinua. Älä pelkää.

Tällaisia minä hänen korvaansa kuiskailen, joskus valuvat kyyneleet, joskus silmät ovat kuivat. Minä tulvin rakkautta ja lämpöä. Minä olen rukoillut, että minusta häviäisi omahyväisyys. Se on suurin ”syntini”. Alusta asti minä olen toivonut sitä, yrittänyt poistaa sitä itsestäni. Jonkin verran olen onnistunut, mutta jotain minussa vielä on. Kun tämä tie on kuljettu loppuun, rippeetkin ovat kadonneet, uskon. Kova on hinta. Mieluummin pitäisin omahyväisyyteni ja Anni olisi terve. 

A-L sanoi, että hän on vankkumaton kliinisen lääketieteen kannattaja, eikä usko ajatuksen voimalla parantamiseen. Silti hän soitti Barretin pariskunnalle. Kunnioitettavaa ja hän myös kunnioittaa minun ajatuksiani. 

Mutta, A-L,  mistä ne ihmisen voimat tulevat, kumpuavat, jos eivät ajatuksista? Minä en ole ottanut yhtään pilleriä tai lääkettä tämän reilun neljän viikon aikana. Kun minun voimani valahtavat pois jaloista, minä muutaman hetken, tai joskus tunnin, kuluttua olen taas saanut voimaa jostakin. Kumpuaako se minusta itsestäni vai tuleeko se ulkopuolelta, niistä ihmisistä, jotka minua ajattelevat?

Muutama päivä sitten minun voimani pettivät kokonaan - sairaanhoidonopiskelijat. Epävarmuus vyöryi ylitseni ja vei voimani, lamaannuin, en pystynyt laulamaan, puhumaan, toimimaan. Kun kävin avannossa, minulle kirkastui ajatus, että tämä asia täytyy muuttaa, minun täytyy puhua sinulle. Puhuin ja sinä ymmärsit. 

Lääkäri O. oli kulkenut sinun perässäsi kaksi viikkoa sanomatta minulle kertaakaan sanaakaan, edes vilkaisematta minua - Anni-Marjan äitiä. Kun sinä kerran olit poissa, viikko sitten, hän tuli huoneeseen kun keskustelin Kari Hirvosen kanssa. Hän tuli mukaan, osallistui keskusteluunkin mm. sanomalla, Anni-Marja voisi päästä postimerkkiin, hän on niin harvinainen ”tapaus”. 

Olin sinä päivänä tuonut mukanani Annin ”elämäkertakirjan” - vaaleanpunaisen Lastenkirjan. (Huom. Olin kirjoittanut ensimmäisen lapseni syntymästä lähtien muistiinpanoja perheen elämästä ja lapsista. Vaaleanpunainen kirja jäi viimeiseksi. Sen kirjoittamisen keskeytti Annin sairastuminen ja nämä sairauspäiväkirjat alkoivat täyttyä.) Kerroin siitä myös lääkäri O:lle ja sanoin, että ajattelin lukea siitä valittuja paloja hoitajille. Hän sanoi, että onkohan viisasta kuormittaa hoitajia liikaa - joskus sattuu, että hoitajat kiintyvät liikaa hoidettaviinsa ja voivat saada siitä ikäviä oireita. Meidän pitää säästää hoitajia kiintymykseltä. Minulle aivan uusi ja outo näkökulma. Hoitaja oli hiukan vaivautuneen oloinen ja sanoi, että hänestä on ihan hyvä ja mukava tietää lapsesta muutakin kuin se, miksi häntä hoidetaan ja mitä on näkyvissä.

Seuraavana päivänä minulla oli taas kirja mukanani, silloin oli hoitajana ainakin Kaisa, ehkä myös Hannele. Kysyin heiltä, saanko lukea ja kerroin, mitä lääkäri O. oli sanonut. Kaisa oli aivan tyrmistynyt. Hän sanoi, että olisikohan mahdollista, että tässä hoideltaisiin koneita ja laitteita ja unohdettaisiin se ihminen, joka siinä vuoteessa on. Kirurgisella osastolla ovat ne hoitajat, leikkaussalissa, jotka eivät kohtaa ihmistä; lääkärit viipyvät huoneessa vain muutaman minuutin, sairaanhoitaja on potilaan kanssa 8 tuntia päivässä - pitäisikö tunteet siksi ajaksi kuolettaa?

Lauri tuli klo 18 aikaan. Minä olin juuri käynyt avannossa ja olin juuri tullut, ennen Lauria. Annilla oli aika kovia kouristuksia tullessani. Kun puhuin Annin  korvaan, hän ikäänkuin rauhoittui, hetkeksi. Lauri puhui ja alkoi laulaa (kun itkultaan ja järkytykseltään kykeni) - Anni rauhoittui selvästi taas. Hypnostaniakin annettiin, mutta sen vaikutus oli huonompi kuin Laurin laulun. Puheemme ja laulumme selvästi auttoivat Annia. Kohtaukset loppuivat lyhyempään ja lepotaukojakin tuli. Sitä ennen niitä ei ollut ollenkaan. 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla