15.2.1998, SUNNUNTAI, 31. VUOROKAUSI

Klo 13. Anni reagoi puheeseen. Äsken puhuin hänelle, kerroin hänen huoneestaan kotona, sen tavaroista, huonekaluista, uudesta tapetista, matoista. Käskin häntä ajattelemaan sitä, mitä puhuin. Pyysin häntä muistelemaan, minkä näköisiä me olemme, isä, Tapani, Inkeri, minä ja hän itse. Pyysin muistelemaan, miltä tuntuu juosta, kävellä, hyppiä, nauraa, itkeä, leikkiä. Kerroin Duplo-leikeistä, ponileikeistä, rautatien rakentamisesta ja pyysin häntä ajattelemaan niitä, kuvittelemaan niitä.

Sanoin hänelle, että hänen pitää kuvitella, että hän sukeltaa päänsä sisään, aivoihin, syvälle ja siivoaa, rapsuttaa, lakaisee, imuroi sieltä kaiken taudin lian, roskan, tuskan ja kivun pois ja antaa niiden tulla, tai heittää ne pois suusta, nenästä tai silmistä. Anni reagoi rauhoittumalla - kuin kuuntelisi.

Klo 13.50 tulimme huoneeseen, jossa Satu säteilevin silmin kertoi, että Anni-Marja oli 20 minuuttia ollut aivan rauhassa, nukkunut. Lääkettä oli annettu klo 13.30, Hypnostan, Rivatril ja morfiini. Rauhaa kesti klo 15.30 asti, sitten piti antaa Hypnostan. Minä pidin käsiäni hänen päällään, vatsassa tai käden päällä toista, pään päällä toista. Käteni tulivat aivan kuumiksi. Minusta tuntuu, että silläkin oli jonkinlainen vaikutus. Olimme aivan hiljaa huoneessa tuon ajan, ja onnellisia.

Minä olin Inkun ja Tapanin kanssa käytävillä, leikkipaikalla ja istuskelemassa kolmisen tuntia. Siililtä irtosivat molemmat silmät, kun se osui kaiteeseen. Löysimme toisen, toista ei löytynyt laajoista etsinnöistä huolimatta. Silille laitettiin side silmille, ja Seijalle pitää soittaa, jos häneltä löytyisi uudet silmät, Seijahan Silin on luonutkin.

Kävimme välillä Annia katsomassa. Rauhallinen hetki loppui joskus, ja hänellä oli taas melko kovia kouristeluja. Helpompaa kuitenkin kuin eilen illalla. Lääkekombinaatio oli tehokas, nyt juuri hän on myös rauhallinen. Silloin tällöin joku osa liikahtelee. 

Inkeri sanoi, että hän tahtoo minun tulevan kotiin. Istuimme tuolla poliklinikan hiljaisella käytävällä ja molemmat lapset olivat minun kainalossani. Inkeri itki ja oli todella surkea. Minä puhuin lapsille ja meillä oli ihana, vaikkakin äärimmäisen surullinen hetki siellä. Vähitellen Inkeri rauhoittui ja me jo vähän naurahtelimmekin. Inkerille tein sitten vähän osteopatiaa, kädet pään alle ja pientä hellää sormellahierontaa niskakuopan ja kallon rajalla. Hän piti siitä, tein sen myös Tapanille. Sitten kävimme katsomassa sairaalan pienoismallia ja laskimme lattian mustat raidat. Lapset kävivät vielä sanomassa Annille heipat, sitten he lähtivät Laurin kanssa.

Eron hetki oli vaikea Inkerille, mutta kyllä hän sitten ihan ilman hysteriaa lähti, rauhallisena, vaikkakin itku silmässä. Tapani oli niin suloinen, ihana - hän sanoi, että ”ole sinäkin rohkea, ja niinhän sä oletkin”, kun sanoin, että lasten pitäisi nyt olla rohkeita. Meillä on niin harvinaiset lapset, että minä en ymmärrä sitä aina - mistä he saavat sen voiman?

Anni sai noin klo 19 aikaan taas sen kolmen kombinaation Hypnostan, Rivatril ja morfiini. Kello on 21 ja hän on edelleenkin rauhallinen, nyt ehkä jonkin verran nykinöitä. Tunnin ajan istuin hänen vieressään pidellen kädestä kiinni ja aina kun tuli vähääkään liikettä mihinkään, ajattelin intensiivisesti hänen päähänsä mielikuvaa: Pienen pieni Anni siivoaa pääkoppaansa rätin ja sangon kanssa. Hän siistii sitä iloisena ja nykinät loppuvat, hän solahtaa suustaan ulos ja asettuu itseensä. Jatkuvasti tämä mielikuva, hän pesee valkoisessa kesähamosessaan ja violetissa paidassaan, hihkaisee välillä huulet pyöreinä ”ho!” ja jatkaa taas, pienistä koloista, isoista pinnoista, pylväistä, hän pystyy kiipeämään seinille ja kattoon, hän mahtuu pieniinkin tunneleihin ja löytää jokaisen hiukkasen likaa ja roskaa - kipua ja tuskaa. Aluksi lika ei meinaa hävitä, se tulee takaisin, mutta vähitellen pinnat pysyvät puhtaina ja likapaikkoja pitää oikein etsiä. Se on pikku-Annista hauskaa. Pidän tiukasti silmät kiinni, keskityn ja tiedän silti koko ajan, mitä huoneessa tapahtuu. Hoitajat ovat hiljaa, me kaikki olemme, varjelemme näitä kalliita ja harvinaisia unen hetkiä.

Kun läksin kello 22.20, kaikki oli edelleen rauhallista, vaikka Anni välillä nyiskelikin käsiään ja yläkroppaansa. Silti: aivopaineet korkeimmillaan 23, verenpaine, keski- korkeintaan 85, pulssi 130, jopa 110 oikein rauhallisessa hetkessä, sekä kuume lähtiessä 38,8! Kun se koko päivän on lähennellyt 40!

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla