26.2.1998, TORSTAI, 42. VUOROKAUSI

Englannissa asunut Matleena-sisareni kävi Tarrot-ennustajalla ja kysyi lopuksi, mitä kotona Suomessa tapahtuu:

-näyttää kohdistuvan yhteen ihmiseen; hurjannäköiset kortit, mies katsonut pitkään, mykistyneenä; hirveän syvää murhetta, vaikeaa; tuli parempaa; lopuksi aurinkokortti, sen parempaa ei tule, se mitätöi muut; mitä tahansa lapsi tekee, hän on maailmanluokkaa, voi saada vaikka Nobelin palkinnon missä tahansa aineessa, mitä tahansa tekee, hän on paras;                                                                                                                       mies, ei ikää; jossain vaiheessa tämä lapsi on menettänyt elämänhalunsa; lapsi on osoittanut kaikenvoittavaa rakkautta, ehdotonta rakkautta ja oli valmis lähtemään, ehkä seuraamaan; niin viisas lapsi, vanha sielu, että tietää jo kaiken, hänellä ei ole mitään opittavaa, mutta nyt hänellä on elämänhalu; ”hänen ei varmaan enää tarvitse tulla takaisin, hän on valmis”; Mies ei ole koskaan nähnyt mitään tällaista: lapsi saa kaikki ja kaiken puolelleen; kolmen viikon kuluttua juhlitaan ilosta; aika ei ole merkittävä juttu.                                                                                                     Hän, Anni, tarvitsee hyvää ohjausta, hän ei itse tiedä, mitä hänellä on ja mitä hän on.

Kaisa kertoi eilen, että joku hoitaja, ”vanhanpolven” hoitajia, joka ei ole Annia kai edes nähnyt, saati hoitanut, oli nähnyt Annista unta: Anni oli istunut isänsä polvella toisalla osastolla. Kuntoutusosasto?

Klo 15.15 äiti, isä ja Inkku tulivat tänne! Mutta juhlaa on se, kun Inkeri istuu nyt tuossa sängyllä, Pirkanmaan hoitokodilla, ja kokeilee Annin keijunsiipiä ja -kruunua.

”Pääsinpäs niistä miehistä eroon”, hän tyytyväisenä lausahti äsken, kun jäätiin kahden kesken. Isä ja äiti lähtivät kotia kohden. Minun kirjoittamisestani kuuluu kuulemma niin kiva ääni. Täällä on hiljaista. Ilman hiljaisuutta ja yksinäisyyttä kaikki olisi toisin. Lähdemme Inkun kanssa sairaalaan, Annin luokse.

Huoneessa oli yksi hoitaja ja TV auki - Maanalainen armeija iskee jälleen. Minä sanoi, että Inkku voikin katsoa Pikku Kakkosen siinä (vaikka ajattelin, että minusta on äärettömän sopimatonta, että hoitajalla on TV auki). Kaukosäädintä ei löytynyt, joten en saanut ääntä pienemmälle. Sanoin, että me menemme katsomaan Pikku Kakkosen muualle, kun ei tiedä, millaisia mielikuvia pienen päässä synnyttää kummalliset äänet ja levottomuus, jonka vaihtuvat äänet synnyttävät. Laitoin Mozartin soimaan.

Inkeri istuu tuossa vieressäni, katselee Pikku Kakkosta. Välillä pidän hänen kädestään kiinni, katson häntä ja hän katsoo minua. Onnellisena, hymyilevänä. Hän puristaa kättäni ja hänen silmänsä loistavat.

Klo 21.10. Tein hoitoni Annille. Inkku oli aivan hiljaa koko ajan, 35 minuuttia. Kerran hän kysyi, mitä jossain lukee, mutta hoitaja luki sen hänelle. Se oli kuvasta, jonka Anna oli piirtänyt Annille.

Keskityin jälleen sinne (pään) sisälle, se oli ihan merkillistä. En osaa sanoa, tunsinko käsissäni mitään erikoista, mutta päässäni syntyi niin eläviä mielikuvia, kuin minulla olisi ollut suora yhteys Annin ajatuksiin. Hän tuli taas minun mukaani, kuljimme käsitysten ja sylityksin. Syvimpään onkaloon hän meni yksin, ja se oli ahdas ja melkein meni umpeen hänen päänsä päällä, mutta en päästänyt sitä menemään, ja Anni auttoi. Inkku ja Tapanikin tulivat, ja kolmisin he kulkivat valoisaa selkärankaa pitkin käsi kädessä. Lauri oli jotenkin surullinen ja hämärässä, minä siinä valon ja hämärän rajalla, en halunnut jättää Lauria yksin hämärään. Minä hartaasti toivoin, että hän tulisi valoon. 

Tänään en ole käynyt uimassa. Huomenna on palaveri lääkäreiden kanssa. Lauri ja Tapani tulevat huomenna.

27.2.1998, PERJANTAI, 43. VUOROKAUSI

Palaveri lääkärien kanssa: Valanne, Leena mg-kuvista: limbinen enkefaliitti, yleensä aikuisiän tauti, muisti, v. 91 artikkeli, mukana yleensä kasvain, malignooma, myös mahdollista että on mitokondriaalinen tauti, ei sovi autoimmunologiseen

Koivikko: Pitäisi olla yleisempääkin oiretta, kokovartalo-mg, vartalo CT ja spinaalimg - selkäytimen alue, ensi viikon strategia; enkefaliiteista suurin osa on itsevaihtelevia, tulee ja paranee, aikaa ei tiedetä, ei pidetä epileptisena tilana —> saattaa muuttua epilepsiaksi; mg-kuvakaan ei osoita, että jotain on pysyvästi vialla, paljon tauteja, oletuksia, jotka ovat poissuljettuja kokeiden perusteella, aivoista ei tulehdusmerkkejä useinkaan ole

Minä lopuksi: ”Jos minä äitinä saan sanoa, niin minä uskon, että Anni-Marja paranee. Te tulette vielä hämmästymään.”

Koivikko: ”Jos jollain on jalka poikki ja hän sanoo, että se ei ole poikki, niin kyllä meidän silloin on puututtava asiaan. Tässä tapauksessa on juuri niin, että optimismi on hyvä asia.” Tai jotain sinne päin. Hän sanoi myös, että lääkärit ja lääkkeet ovat kantaneet Anni-Marjan yli vaikeimpien vaiheiden! Minä tiedän sen. Keskustelusta jäi hyvä maku.

Inkku leikkii tuossa, poliklinikan hiljaisella puolella. Tapani on tuolla vilkkaammalla puolella, Lauri Annin luona. Minä tein äsken hoitoni Annille, Lauri tuli hiljaa lasten kanssa sisään kesken. Minä kuulin, kun he tulivat, mutta pidin silmäni kiinni ja pystyin keskittymään. Kun avasin silmäni, he kaikki katsoivat minuun kirkkain silmin. Kun lopetin, katsoin heitä jokaista. Laurin silmissä näin kyyneleitä, Tapanin silmissä oli ylpeyttä, Inkun silmissä iloa.

28.2.1998, LAUANTAI, 44. VUOROKAUSI

Tulin klo 9.10. Minussa virtaa jotain jalkapohjista päälakeen. Minä vapisen ja tärisen. Pyysin Lauria tuomaan villatakin. Lapset nukkuvat vielä, Lauri ei saa heitä puhelimella heräämään.

Tulivat he sitten, noin 12.30 - minä makasin lepohuoneessa ja katselin ikkunasta koska he tulevat, mutta he tulivatkin autolla ja siis toista kautta. Lapset tulivat minua osaston käytävällä vastaan, olivat lähdössä minua etsimään. Halauksia ja suloisia katseita. Istuin heidän kanssaan poliklinikalla, laitoin Inkerin tukan ja katselin, kuinka kauniita he ovat.

Tapani huomasi Annin silmässä kyyneleen kaksi kertaa. Hoitaja sanoi kuulleensa, että kun tehohoitolapset alkavat itkeä, se on hyvä merkki. Myöhemmin kyyneltippoja ilmestyi lisääkin silmäkulmaan. 

MAALISKUU 1998

1.3.1998, SUNNUNTAI, 45. VUOROKAUSI

Kun istuin Annin vieressä, ajattelin niitä edellisiltaisia kyyneleitä. Hoitaja oli sanonut myös, että joskus kylkiasennossa nestettä valuu silmistä muutenkin ”mutta me tiedetään, että nämä ovat kyyneleitä!” Yhtäkkiä Annin suusta pyörähti kirkas tippa. Sanoin Annille, että hän voi itkeäkin. Kului vähän aikaa, tuskin viittä minuuttia, kun hänen oikean silmänsä ulkonurkkaan ilmestyi kyynel. Suutelin sen pois ja siihen tuli toinen. 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla