6.3.1998, PERJANTAI, 50. VUOROKAUSI

Klo 16.20, avannolta tulleena, hoitokoti. Matkalla ajattelin, että melkein aina, kun olen menossa avannolle, varsinkin jos minua palelee, minä ihmettelen, että 15-20 minuutin kuluttua menen hyiseen veteen. Tuntuu uskomattomalta, että menisin sinne. Aina minä menen, ja se tuntuu ihanalta. Jotenkin samanlainen tunne on, kun ajattelen kaikkea sitä, mitä ja mikä on tapahtunut näiden viikkojen aikana. Onko se todella tapahtunut, olenko se minä, joka olen kokenut tuon kaiken, Anniko on tuolla sairaalan sängyssä sellaisessa tilassa, missä hän nytkin on. Hän makaa siellä selällään, silmät auki, jalat 90 asteen kulmassa, hengitysputki nenässä, toisessa sieraimessa nenä-mahaletku, neuloja, kanyyleita käsissä, elektrodit päässä ”pitsimyssyn” alla. Kun kohtaus alkaa, hänen silmänsä liikahtavat, ne nousevat ylös, luomet saattavat painua kiinni. Hänen suupielensä venyy vasemmalle, on kuin jokin voima kiertäisi hänet kokonaan vasemmalle, molemmat kädet menevät vasemmalle, pää ja vartalo kiertyvät vasemmalle. Joskus hyvin harvoin kohtaus kulkee oikealle päin suupielestä. Joskus näyttää kuin hän hymyilisi, symmetrisesti molempiin suuntiin, sitten hymy vääristyy kouristukseksi. Se on hyvin hiljaista. Joskus, kun pitelen hänen päätänsä, minusta tuntuu, kuin hänen kallostaan kuuluisi sellaista rahinaa, kuin hampaita yhteen kiristettäessä ja liikutettaessa. En ole varma kuuluuko se, vai tuntuuko se vain ääneltä.

Esko kysyi, kärsiikö Anni. Se on kysymys, jonka olen tietoisesti tai tiedostamatta jättänyt itseltäni kysymättä, pohtimatta. Minä en uskalla eläytyä hänen olotilaansa - en pystyisi muuten olemaan ja toimimaan. Kuten en pysty auttamaan kaikkia maailman kärsiviä ja nälkäänäkeviä muuten kuin ajattelemalla heitä ja lahjoittamalla hiukan rahaa, en pysty ottamaan Annin tuskia itselleni - voin vain toiminnallani yrittää auttaa häntä ja lievittää kipuja.

Jos olisin radion, TV:n tai sanomalehtien kautta turruttanut ajatukseni, minä en olisi kyennyt mihinkään muuhun kuin pelkkään läsnäoloon. Silloin olisin ehkä myös ajatellut Annin kärsimyksiä ja lamannut itseäni vielä enemmän. Ehkä en olisi rohjennut pyytää Iania hoitamaan Annia, en puhumaan Annille, en olisi kokenut niitä asioita, joita hiljaisuus minun eteeni toi. 

Minä odotan Tapania, Inkeriä ja Lauria tuleviksi.

8.3.1998, SUNNUNTAI, 52. VUOROKAUSI

Vox silentii soi, gregoriaanista kirkkolaulua, naisten.

Klo 21. Tänä iltana tuntuu, kuin Anni selvästi kuulisi ja ymmärtäisi, mitä puhun hänelle. Hoitajakin sanoi, kun tulin tänne vähän ennen klo 19, että Anni rauhoittuu puheesta. Raija Korpela oli käydessään sanonut havainneensa samaa: Anni reagoi, kuin olisi tahtonut osallistua keskusteluun.

Nyt minusta on tuntunut monta kertaa, kun Annilla on ollut kohtaus alkamassa ja minä kuiskaan hänelle: ”Anni, älä mene mukaan tuohon liikkeeseen, se on sitä tautia, joka vie sinua. Ole aivan rauhassa, anna sen taudin valua sinusta pois, sinä et tarvitse sitä enää.” Anni on nopeasti rauhoittunut ja kohtaus on jäänyt lieväksi ja lyhyeksi. Mielikuvitusta? En tiedä, mutta tältä on tuntunut ja näin on tapahtunut.

9.3.1998, MAANANTAI, 53. VUOROKAUSI

Aivan kuin Anni näkisi unta. Hänen kasvoillaan on rauhaisa ilme, joskus suuhun tulee hymy, joka ei aina vie kouristukseen, joskus kylläkin pieneen vipatukseen suussa ja silmissä.

Ian, klo 17: Puhu, kun hän saa kohtauksen, mitä hänen tulee tehdä, puhu hoidon aikana. Ole tarkempi puheessasi, yritä saada häntä kontrolloimaan itseään, jos keskittyy liikaa, hän kiihtyy, yritä olla rauhallinen, anna hyvien tunteiden tulla sisään, älä jännitä, anna tarkat ohjeet, kerro, mitä pitää tuntea, älä anna tuntea huonosti, pahaa oloa. Äiti auttaa, johdattaa, näyttää tien, jotta hän tietää mitä tehdä, yritä olla rauhallinen, älä kiihdy, muuten lihakset jännittyvät.

10.3.1998, TIISTAI, 54. VUOROKAUSI

Minä tulin Annin luokse klo 9.15. Annilla on yöpuku päällä, pissakatetri otettu pois! Rauhallinen tyttö. Hän oli saanut lääkkeet ennen ja jälkeen hoitojen, ensin morfiini, sitten Rivatril ja Hypnostan. Hiukan alkaa käsi ja jalka liikkua. 

Illalla tein Ianin ohjeiden mukaan kaksi ja puoli tuntia yhteen menoon. Joka kerta, kun liike alkoi näkyä, kuiskasin, puhuin hänen korvaansa, että hän koettaisi olla liikkumatta, rauhallisesti, kuin katsoisi kuvaansa hiljaa peilistä. Kun voima alkaisi liikuttaa häntä, hän ei menisi mukaan, vaan yrittäisi olla aivan rauhassa, pelkäämättä. Hän on turvassa, sairaalassa, hän paranee nopeammin, jos hän ei anna voiman liikuttaa itseään.

Hoidot klo 10-10.35: Hoitaja piti kättä pepun alla, minä päässä ja jaloissa. Aina, kun alkoi pientäkin nykinää, sanoin sen Annille ja pyysin lopettamaan, olemaan liikkumatta. Lopeta suun liike, pysäytä. Lopeta silmien liike, ole liikkumatta, hengität vain rauhallisesti. Pysäytä oikea käsi. Järjestyksessä sanoin, järjestyksessä tapahtui näin.

Aurinko paistaa, lähden avannolle. Anni jäi huoneeseen rauhallisena. 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla