Kaupallinen yhteistyö

Viisivuotias tyttäreni Anni sairastui vuonna 1998 tunnistamattomaan aivosairauteen. Hän kuoli 3 vuotta myöhemmin, vuonna 2001. Tuona aikana kirjoitin 25 päiväkirjaa, joista julkaisen otteita tässä blogissa. 

Aloitan hänen elämänsä viimeisestä päivästä. 

 

 

 

 

12.5. 2001 LAUANTAI, AAMUYÖLLÄ KLO 03.15, KOTONA

Tämän [piirroskuvan] löysivät Tapani, Inkeri ja Lauri Annin yläkerran huoneesta sen jälkeen, kun olin soittanut ja Lauri kertonut lapsille. Minäkö piirsin ristit ja kukat? Inkerin pöydälle on levitetty Annin kuvia. Lapset ja Lauri olivat etsineet ja löytäneet. Ihania, suloisia kuvia, muistoja menneiltä vuosilta, kesistä, talvista.

Nyt Anni lepää Pääjärven sairaalassa, omassa pienessä huoneessaan. Hänellä on tulppaanipyjama ja valkoinen villatakki, valkoiset sukat. Inkerin vanha pyjama ja villatakki, minun vanhat sukkani. Kasvojen ympärille on laitettu sideharso. Vieressä pöydällä palaa kynttilä ja kukoistaa tummansininen kellokukka, jonka Kristiina ja Mikko toivat. Annin kädet ovat yhdessä vatsan päällä, käsissä kimppu valkovuokkoja. Niiden kerääjä ei tiennyt, mihin ne tulevat. Ne ovat joko Inkerin ja Tapanin tuomia, tai minun keräämiäni.

Markku Lorentz kävi katsomassa Annia ja toteamassa, että Anni oli todella lähtenyt. Hän teki sen rauhallisesti, lempeästi ja lopussa silitteli Annin kättä minulle puhuessaan, ja Annin hiuksia.

Lauri tuli Annin luokse varmaankin pian klo 16 jälkeen. Tulimme vastakkain jossain Urajärven tienoilla. Lapset katselivat Apulantaa Jyrkistä (TV-ohjelma nuorille rokkareille kai) ja minä, kun Jyrki jatkui ja jatkui enkä jaksanut kuunnella sitä, enkä katsoa, kirjoitin Jaatisposiin kiitokset SOS-viestiini vastanneille. Heille, jotka kirjoittivat ja heille, joiden ajatukset lähtivät Annin luokse.
   Inkerin ja Tapanin kanssa istuimme sitten eteisessä ja kerroin Annin tilasta ja siitä, että on mahdollista, ettei Anni tule enää kotiin. Inkeri itki ja vaikeroi, hän suuttui minulle, mutta tuli aivan viereen ja istuimme hyvin lähekkäin. Tapani sanoi, että hän alkaa vähän ymmärtää tilanteen vakavuuden ja sen, että Annin olisi hyvä päästä kärsimyksistä täällä maan päällä. Ei kai hän noin sanonut, mutta ajatus oli noin. Meillä oli siis hyvin rankka keskustelu, jonka päätteeksi sitten sovimme, että kaikki lähdemme Pääjärvelle ja lapset tulevat Laurin mukana takaisin kotiin. Menomatka Lammillekin oli erittäin hyvä, Inkeri jo rauhallinen, mutta nyt huomaan että en muista matkasta juuri mitään.


   Anni nukkui. Lapset tervehtivät ja hyvästelivät – eivät kuitenkaan lopullisessa mielessä – Annin, siinä välissä jotain pientä juteltiin, Tapani piirteli jotain: ison A-kirjaimen ja kiinalaisen ONNI-sanan. Sen laitoin Annin sängyn päätyyn seinälle, jossa oli jo Inkun maanantaina piirtämä karikatyyri perheestämme.


   Kun he olivat menneet, Inkeri tuli vielä tuomaan auton avaimet ja antoi Annille suukon ja silitti häntä lempeästi. Tein Annille iltapesut. Hän nukkui, pari kertaa vain aukaisi silmiään hetkeksi. Pesun jälkeen istuin hänen viereensä, tuolille, mittasin lämmön, 37,4° ja laitoin peittoa, pidin toista kättäni hänen kädessään ja toista hänen rintansa korkeudella kyljen päällä.
   Ajattelin, olinko sittenkään tehnyt oikein ottaessani hapen pois, aiheuttiko se sittenkin kärsimystä. Ja mitä sitten, jos Anni sittenkin elpyy, kuume lähtee ja Anni jatkaa elämistä. Ajattelin myös ihmettä: entäpä jos hapenpuute tappaa ne virukset tai jotain, mikä aiheuttaa Annin kouristukset. Sitten rukoilin, ja pyysin Jumalaa ilmaisemaan, olinko tehnyt oikein vai väärin. Heti rukouksen jälkeen Anni henkäisi syvään ja käteni alla sydän jysähti kaksi kertaa.
   Samalla hetkellä Teija-hoitaja tuli huoneeseen, otti minua hartiasta, oli lähellä, kerroin hänelle ja hän sanoi, ettei enää kauaa kestä. Hän kysyi haluanko olla yksin vai hänen kanssaan. Sanoin haluavani olla yksin. Olin hänen tullessaan painanut pääni patjaan ja huudahtanut: “Nytkö se tapahtuu!?”, itkien. Anni huokasi ulospäin vielä muutaman kerran, mutta sydän oli jo lakannut lyömästä. Heilutin Annille kattoon – olin jutellut hänelle sinne jo eilen ja tänään aikaisemminkin, koska olen lukenut, että sielu leijuu katonrajassa ja katselee, mitä alhaalla tapahtuu. Itkin, hyvästelin ja kiitin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla