En muista aikaa, jolloin en kissoista olisi pitänyt.  En vain itselleni sellaista koskaan saanut ja siksipä koko naapuruston kisut saivat hellyyspuuskia minulta.

Meille ei "semmoisia riesoja" otettu (äitini sanoin).  "Otat sitten omaan huusholliisi".  Ja minähän otin!

Ensimmäinen kissamme oli Kisu.  Se eli 14-vuotiaaksi ja jouduimme yllättäen sen lopettamaan maksasairauden takia.  Se oli kova paikka.  Kisu oli fiksu ja ihmisrakas.

Samoihin aikoihin, vähän niin kuin Kisun kaveriksi, otimme Nekun.  Nekku oli pitkäkarvainen maatiainen, joka ikävä kyllä jäi auton alle tosi nuorena.

Nekun tilalle otimme Nasun. Pitkäkarvainen maatiainen sekin ja tällä hetkellä jo 17-vuotias ihana vanhus.  Nasu saa käydä itsekseen ulkosalla. Asumme pienessä kylässä, jossa on peltoa ja metsää, mutta ikävä kyllä myöskin se maantie, jossa liikkuu autoja.

Näin meillä oli Kisu ja Nasu.  Ihastuin Pyhä Birmaan ja keväällä 2003 meille tuli Lucky; tuo ihana valkoinen, pitkäkarvainen sinisilmä aristokraattisine käyskentelyineen.

Luckyn kasvattaja luotti hyvään perheeseemme sen verran, että saimme hankittua samalta kasvattajalta vielä Vikin ja myöhemmin Thorin ja jonon jatkoksi tyttökisulin, Xanin.

Siinä riitti kissoja hetkeksi aikaa.  Mutta koska rakastan kisuleita yli kaiken ja lasten isäkin oli poissa kuvioista sanelemasta, mitä tehdä ja mitä ei, niin kissakantamme kasvoi.

Haimme maatiaiskissa Paavon.  Paavo oli puolivillikissa, sähisevä hieman huonosti kohdeltu pieni nyytti.  Nykyään jo luottavainen, mutta syliin ei saa ottaa.  Ihme, että saimme sen leikkautetuksi aikoinaan, kun rauhoituspiikin antamisesta ei meinannut tulla mitään. Paavo syöksyili kirjahyllyn päältä kaapiston päälle ja takaisin ja eläinlääkäri kärsivällisesti ja rauhallisin ottein sai viimein tuikattua piikin "jonnekin". Rokotusten antamisesta emme edes haaveile.

Sitten meille tuli American Curl-siskokset Veera ja Mandi.  Nämä ihmisrakkaat kippurakorvat ovat tosi ihania kurisijoita.

Veeran ja Mandin sisko sai myöhemmin pentuja, joten sitä kautta Paolo asettui perheeseemme.  Voi minkä pienen riiviön saimmekaan.  Paolo osasi avata ovet, roikkui verhot alas ja teki kaikki "koiruudet", jotka kissan pieneen mieleen vain voi tulla.  Paolo koki kovan kohtalon heti uuden vuoden jälkeen.  Syytän siitä itseäni ikuisesti.  Sen yhden ainoan kerran kun en tarkistanut, ettei kuivausrummussa vain ole kissan kissaa, niin olihan siellä. Järkyttävä löytö oli, kun luukun avasimme.  Mitään ei ollut enää tehtävissä. 

Ja kun meille ei enää tule yhtäkään kissaa, niin tulihan meille kuitenkin vielä Pasi. Paolo oli Pasin eno. 

Yhdeksän kissaa on ihan hyvä määrä.  Karvoja ja kissanhiekkaa riittää.  Iloa ja surua.  Ihania hetkiä ja miten paljon niille saakaan nauraa aina.  Suloisia pieniä persoonia kaikki. 

Kohta ilmat alkavat lämmetä ja kisulimme pääsevät ulkoilemaan aidatulle takakuistille.  Nasu saa ulkoilla itsekseen, kun on siihen pienestä asti tottunut, mutta muita emme ilman valjaita ulos päästä.

Olin unohtaa Talvikkomme, hän on Tyyne.  Pikkuinen hamsteri, joka alkaa jo olla vanha.  Melkein kaksi vuotias.  Hän asustelee nuorimmaisemme huoneessa, jonne kissoilla ei ole asiaa.

Ilman eläimiä elämä olisi puhtaampaa, mutta ei takuulla niin rikasta, mitä se on nyt.

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Yksinhuoltajan arjesta enkeli- ja henkimaailmaan ja paljosta siltä väliltä :)