Tänään tuli kuluneeksi tasan 73 vuotta siitä, kun vaarini joutui perheensä kanssa lähtemään Karjalasta evakkomatkalle.
Sinne jäi pienen pojan koti eikä tulevasta ollut mitään tietoa.

Evakkomatka eteni pitkin mutkaista tietä pommitusten alla. Se mutkainen tie piti matkaajat hengissä, mutkiin oli nimittäin vaikeaa osua taivaalla lentävistä pommikoneista. Vaikeaa on enää täältä käsin kuvitella maailmaa, jossa pieni poikakin tietää että mutkissa ja ojissa on turva.

Tänään vaari katseli mummoa ja totesi, että sieltä ojista ei olisi mummokaan häntä löytänyt. Että onneksi pääsivät tänne Hämeeseen asti. Kaikessa on kuin onkin jotain hyvää.

Mummolan pihassa kukkii tämän vuosipäivän aikoihin se ruusu, joka on vuonna -94 haettu sieltä vaarin kotipaikalta. 50 vuotta lähdön jälkeen.

Mummo tahtoisi kovasti tietää kuka sen oli istuttanut ja koska. Siellä paikalla ei enää juuri muuta ollut kuin se ruusu, jonka tätini sieltä sitten otti matkaansa.

Tänäkin vuonna se kuitenkin kukkii Hämeessä, vanhan navetan kulmilla. Navettaa, ruusua ja vaaria ympäröi paljon rakkautta. Olisipa se pieni poika tiennyt silloin että hyvin tässä käy.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Ote elämän kevyeltä laidalta: musiikkia, ruokaa, kirjoja. Ja kuohuviiniä ja suklaata. Tietenkin.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015

Kategoriat