Kirjoitukset avainsanalla ohratto

Olen pelannut tätä Kantarelli Go-juttua nyt pari kertaa ja voi että niitä löytyy! Joko nyt on aivan mieletön kantarellivuosi tai sitten olen löytänyt ihan aarremaastot. Toivottavasti vastaus on tuo jälkimmäinen, ihan vain että ensi vuonnakin tietäisi mistä hakea!

Eilisiltaisesta yllärisaaliista valmistui tänään kantarelliohratto johon paistelin mukaan tuoretta pinaattia. Ja päälle parmesania, koska olisihan tuo yltiömäinen terveellisyyskin varmasti jotenkin vaarallista. Tämä melkeinpä itsekseen valmistuva puolen tunnin lounas vaatii siis ohrasuurimoita, risottoliemen (täällä kanaliemi suoraan kuutiosta), sienet, sipulia ja tuoretta pinaattia. Paista sipulit ja (mielellään kokonaiset, pienet ja kauniit) sieniyksilöt pannulla, lisää loppuvaiheessa pinaatti. Kun pannullisesta kantarelleja pinaattia on tullut sellainen masentava desiltä näyttävä kasa (miten noi molemmat ainekset voi pienentyä niin?!), kaada ne lautaselle. Lisää pannuun hieman voita, kaada ohrat päälle, lisää kanalientä. Ohratto eroaa risotosta niin, että melkeinpä kaiken liemen voi kaataa kerralla (minä kaadoin kolmella kerralla) ja antaa sitten porista matalalla lämmöllä. Sitten kaikki ainekset sekaisin, lautaselle, parmesania päälle ja parvekkeelle nauttimaan etäpäivän lounasta.

Kantarellit jakavat sienikansan kahtia. Jollekin se on aarteista suurin, herkuista ihanin ja se juttu, jonka metsästämisestä näkee öisin unta (itsehän sienestin koko viime yönkin, yritin etsiä niitä paria metsään jäänyttä kantarellia) ja toisille se on tylsä ja sitkeä miltäänmaistumaton latku.

Minä kuulun tuohon ensimmäiseen osuuteen ja talven kantarellirisotot, -ohratot ja -piirakat on jo takuuvarmoja!

Mikä parasta: hyvänpäälleymmärtämätön lähipiirini ei tunnu arvostavan tätä kullanarvoista herkkua, saan syödä ihan itsekseni..

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tiedättekö mikä on kompensaatiofaktori?
No kompensaatiofaktori on se valkosuklaamuffinssipellillinen jonka leipoo jos on sattunut valmistamaan illalliseksi chiliohrattoa, rosmariinilohta ja voissa ja merisuolassa paistettua lehtikaalihöystettä. Ja sit siinä vaiheessa kun pitää saada 1-2 yhdeksänvuotiasta pöydän ääreen, on parasta olla jotain muutakin vetonaulaa heitettäväksi kuin se lehtikaali.

Mutta onko myös ihmisissä kompensaatiofaktoreita? Pitääkö ihmisissä olla kompensaatiofaktoreita? Korvaako hyvä huumorintaju huonon suutelutaidon? Paksu lompakko itsekkyyden? Hyvä sydän hölmöt kaverit?

Kutsukaa mua idealistiksi mutta mä en usko. Jos rakastuu niin sitähän rakastuu koko pakettiin, eikö?
Olen valmis kuulemaan vastaväitteitä, mutta älkää sitten ihmetelkö jos syytän teitä kyynisyydestä. Pisara naiivia rakkausidealismia ei voi olla pahitteeksi tässä maailmassa! Huomioikaa kuitenkin: naiivi rakkausidealismi ei ole tyhmyyttä eikä epätoivoa. Eikä sitä että Tyytyy.

 

Tänään ei taida tulla biisilainausta koska päivä on ollut harvinaisen biisitön. Olen kuitenkin harkinnut lukevani taas jälleen uudelleen yhden niistä parhaista kirjoista jonka olen koskaan lukenut. Ehkä parhaan?

Tässä siis lainaus Olli Jaloselta ja kirjahan on 14 solmua Greenwichiin. Lämmin suositus!

"Maailma huuhtoo ihmiset erilleen, hän ajatteli kun kiviröykkiöitten takaa aukeni kaistale harmaanvihreää merta. Vaikka se ensi näytti suorakylkiseltä joelta, hän tiesi sen vuonoksi koska oli katsonut kulkutien Killary Harbourin rantaan asti, jostain sieltä oli päästävä yli. Lähempänä nousi vastarannalle vuoria, lahdenpohjukkaan syttyi lamppuja riveiksi ja täpliksi vaikka Devilsmotherin huipun takana oli vielä iltavalosta kirjavia pilvenriekaleita. Raavitun näköisten kallioitten juuret olivat violetinmustat.

Aika huuhtoo ihmiset erilleen, tai välimatka, joskus vaikka kuinka läheiset, ei sähköpostilla voi kuin päivittää tietoja, joulukorttiin ei mahdu edes muuttunut osoite."

 

Kommentit (2)

Seuraa 

Ote elämän kevyeltä laidalta: musiikkia, ruokaa, kirjoja. Ja kuohuviiniä ja suklaata. Tietenkin.

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016
2015

Kategoriat