Kirjoitukset avainsanalla musiikkia

Vertasin edellä Poets of the Fallia tuttuun avioliittoon ja pitkään parisuhteeseen. Tajusin sen jälkeen että KAIKESSA musiikissahan on niitä elementtejä että se tuntuu jotenkin tutulta.

Onhan jokaisella sellainen nuoruusaikojen ihastus joka tuntuu vähän samalta kuin miltä One Direction tulee faneistaan tuntumaan parinkymmenen vuoden päästä. Sellainen ettei oikein ymmärrä mikä juttu tää on mutta silti se jotenkin hymyilyttää.

Jokaisella on myös kesätyöaikojen tai ensimmäisten oikeiden työpaikkojen pomo jota pelkäsi ja inhosi joskus silloin mutta jonka tajuaa yhtäkkiä olleen viisas ja jolta huomaa oppineen vaikka mitä kallisarvoista. Siltä tuntuu klassinen musiikki. Se on kuin key to all wisdom, kaiken alku, se homma joka on tehnyt sinusta tai musiikista mitä se tänään on.

Joillain on ehkä serkusporukka josta joku (poika) on puettu mekkoon ja sitä on kiusattu. Sitten se on kasvanut vähän ja näyttänyt miksei kannata kiusata. Ne muistot tuntuu samalta kuin Minttu ja Ville. Ja sen serkkuporukan kanssa nauretaan vedet silmissä silloin harvoin kun nähdään. Eikä se yksi enää ole vihainen. Toivottavasti.

Juha Tapio tuntuu samalta kuin se yksi joka oli suhun vähän ihastunut mutta johon et tuntenut kemiaa vaikka olisit kuinka halunnut. Se, jonka kainalossa haluaisit olla aina kun maailma murjoo, mutta josta lähdet heti pois kun pääset jaloillesi. Se, josta ajattelet että siitä tulisi hirveän hyvä aviomies joka vaihtaisi auton renkaat ja hoitaisi koiranpennun rokotukset muttet siltikään pysty pakottamaan niitä tunteita tulemaan.

Joillain on (tai ainakin mulla on!) se hurja kummitäti joka osti joskus ensimmäiset irtokarkkini, ensimmäisen hulavanteeni ja joka tajusi muodikkaiden vaatteiden päälle paljon enemmän kuin äiti. Ja osti muuten sen räikeänvihreäruudullisen takin Kouvolan muotitaivaasta, ja niitä ei Riihimäellä ollut kellään. Paitsi mulla. Koska täti osti. Täti myös vei skootteriajelulle Kyproksella välittämättä siitä, paloiko liikennevaloissa minkävärinen valo ja paljonko oli nopeusrajoitus. Harvoin olen mistään kyydistä niin nauttinut. Tai sitä pelännyt. Täti on kuin Whitney Houstonin mahtipontinen One moment in time. Mahtipontinen, aina hyvä biisi ja niin rohkea että toivoo että itsekin pystyy joskus olemaan sellainen.

Leona Lewisin kuuntelu on vähän niinkuin äiti. Sellainen että kun se alkaa soida, asiaan suhtautuu samanlailla kuin siihen että äiti huutaa edelleen tosi nolosti kaupassa mun nimeä kaikkien kuullen. (Kyllä. Olen 36 ja edelleen nolostun kun äiti kailottaa hedelmätiskillä.Tuntuu about samalta kuin silloin kun se halusi ostaa mulle ensimmäiset rintaliivit.) Sitten kun on surullinen, Leona Lewis laulaa Better in timeä ja äiti halaa ja silloin tietää että ei tää ole noloa, tää on mulle rakasta ja välttämätöntä.

Sitten on Pearl Jam joka tuntuu ihan siltä ainoalta oikealta. Se on niin monipuolista ettei siihen kyllästy. Se on niin taitavaa että sitä ihailee. Sen biisissä lauletaan että I know someday you'll have a beautiful life I know you'll be a sun in somebody else's sky but why, why can't it be mine ja sitä kuunnellessa tiedät tasan tarkkaan mitä sillä tarkoitetaan. Ja ehkä tiedät myös että ketä.

Onnellista perjantaita!

"Sheets of empty canvas, untouched sheets of clay
Were laid spread out before me as her body once did.
All five horizons revolved around her soul as the earth to the sun
Now the air I tasted and breathed has taken a turn

Ooh, and all I taught her was everything
Ooh, I know she gave me all that she wore

And now my bitter hands chafe beneath the clouds of what was everything.
Oh, the pictures have all been washed in black, tattooed everything..."

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Ote elämän kevyeltä laidalta: musiikkia, ruokaa, kirjoja. Ja kuohuviiniä ja suklaata. Tietenkin.

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016
2015

Kategoriat