Koska blogi- ja instagram-maailmassa asiat ovat aina hyvin, onnistuneita ja kauniita, kerron rehellisyyden nimissä teille mitä keittiössäni välillä tapahtuu. Siis silloin, kun kamerat eivät käy, Instagram-filttereitä ei ole tarvetta valita ja kun kokki joko nauraa tai itkee, tilanteesta riippuen. (Useimmiten nauraa, ruoka ei ole itkun asia.) 

Esimerkki 1: olin hyvin nuori ja muuttanut juuri yhteen poikaystäväni kanssa. Olin siis muuttanut pois kotoa ja äidin patojen luota. Poikaystävä oli koripalloharjoituksissa ja minä ajattelin että ruoanlaittohan olisi oikein oiva tapa piristää kotiin palaavaa miestä. Ei muuta kuin lähikauppaan ja makkarakeiton ainekset koriin. HUOM. Tähän maailman aikaan asioita ei vielä tarkisteltu älypuhelimesta. Kotiin päästyäni heitin kaikki ainekset ihan uuteen, vielä käyttämättömään kattilaani ja laitoin levyn täysille. Itse menin sohvalle katselemaan maksullisia elokuvakanavia, jotka oli toki nuorenparin kotiin hankittu. Elokuvan aikana havahduin toki sihinään, mutta ajattelin, että hauduttaminen syventää keiton makua ja tekee vain hyvää keitolle. Kukaan ei vaan ollut kertonut, että hauduttaminen harvoin tapahtuu levyn ollessa täysillä. Parin tunnin päästä poikaystävä palasi kotiin, heitti koripallokassin eteiseen ja ilmoitti olevansa nälkäinen. Minä nousin sohvalta silmät kiiltäen innostuksesta: meillähän oli ihan itse tehtyä ruokaa! Menin keittiöön, nostin kattilankannen ja huomasin, että keitosta oli loppunut vesi ajat sitten ja uuden kattilan pohja oli peittynyt palaneeseen mössöön. Minä aloin itkeä ja nälkäinen poikaystäväparka kaapi kattilasta kaiken joka ei ollut palanut. Hän söi ruokaa uskollisesti ja ilmoitti, että se on parasta makkaramuhennosta jota hän on koskaan syönyt.

 

Esimerkki 2: samasta asunnosta kuin edellinen esimerkki. Hieman yhteenmuuttomme jälkeen poikaystävä lähti kertausharjoituksiin ja minä jäin pitämään kotia pystyssä. Viikon jälkeen poikaystävä pääsi kertausharjoituksista kotiin ja minä päätin jo aamulla ilahduttaa häntä kunnon pihvillä. Kävelin keskustan suurimpaan ruokakauppaan ajatuksena ostaa kunnon sisäfilettä, sitähän meillä lapsuudenkodissakin syötiin. Sisäfileen hinta yllätti todella, hyvänen aika! Päätin, että opintotukirahoilla ei aleta sisäfilettä syödä ja ostin kaksi leivitettyä pihviä. Menin kotiin ja ajattelin laittaa valkosipuliperunat uuniin. Kotona hämmennyin: perunat eivät olekaan sellainen asia, joita vain löytyy kaapista. Kuten lapsuudenkodissa. Niitähän olisi pitänyt ostaa. No, ei aihetta hätääntyä, voin mainiosti tehdä pastaa tai riisiä. Yllätys olikin melkoinen, kun huomasin että myös riisiä ja pastaa pitää ostaa, eikä meillä asu kummankaan äiti joka näitä tylsiä ostosasioita hoitaisi. Otin pienen tuumaustauon ja muistin, että paras ystäväni oli tuonut Italian tuliaisiksi peniksenmuotoisia pastoja! Meillähän siis oli ruoka-ainekset! Laitoin pastat kiehumaan ja iskin lihat pannulle ja levyt täysille. Tietenkin. Hetken päästä meillä olikin sitten sisältä raakaa porsasta, jonka ulkokuori oli palanut karrelle. Kaiken tämän hässäkän keskellä pastat olivat ylikeittyneet. Hetken päästä ovi kävi ja kertausharjoituksista palaava väsynyt ja nälkäinen mies saapui kotiin. Esittelin hänelle tarjolla olevat ruokalajit ja sitten lähdimmekin vastapäiseen pizzeriaan ruokaostoksille.

Esimerkki 3: Toinen yhteinen kotimme tuon edellämainitun poikaystävän kanssa. Leivon kääretorttua, sehän on helppo juttu. Ohjeessa pyydetään vatkaamaan muna ja sokeri ja lisäämään sitten jauhot, mutta ajattelen oikaista ajankäytöllisistä syistä. Mittaan aineet kulhoon ja käännän Philipsin turboteholle. Hetken päästä työnnän koko komeuden uuniin ja odotan malttamattomana. Uunista tulee kivikova levy. En ymmärrä asiaa. Seison keittiössä tuijotellen tuota epäilemättä epäonnistunutta leipomustani. Kylässä oleva miehen isä kävelee keittiöön, tutkii levyä, yrittää pidättää naurua ja sanoo, ettei kannata heittää sitä pois. Sillähän voi kätevästi paikata vaikka katon jos tarvetta tulee. 

Tuo poikaystävä meni vielä näidenkin jälkeen kanssani naimisiin, mutta ilmeisesti ei ruoanlaittotaitojeni vuoksi. Mikä kuitenkin lohduttavaa, vuosien takainen avioerommekaan ei ilmeisesti johtunut jo sittemmin kehittyneistä ruoanlaittotaidoistani.

 

Kuvassa on muuten nakkisydämiä! Niitä tein tässä taannoin iltapalaksi lapselleni. Hän totesi, että kolmesta kaksi maistuu oudolta ja sitä yhtä ainoaa onnistunutta hän ei raaski syödä.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Ote elämän kevyeltä laidalta: musiikkia, ruokaa, kirjoja. Ja kuohuviiniä ja suklaata. Tietenkin.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016
2015

Kategoriat