Kuutisen vuotta sitten seisoin pienen tyttäreni kanssa käsi kädessä koulun pihalla. Edessä oli sukellus ihan uuteen maailmaan, isoon sellaiseen. Kaikki jännitti, äitiä ja tytärtä.
Pieni oli valinnut päälleen kirkkaansiniset farkut ja ruudullisen värikkään paidan, hiukset oli laitettu pienelle poninhännälle. Selässä oli reppu, joka oli melkein pienen ekaluokkalaisen kokoinen. Repussa ei ollut vielä mitään, mutta sen mukaan ottaminen merkitsi kaikkea sitä mikä nyt tulisi muuttumaan.

Nyt se sama pieni tyttö on melkein äidin pituinen, ehkä jo ylikin. Hän päätti tänään alakoulun. Hän seisoi koulun pihalla lavalla pitkänä, sirona ja niin onnellisen haikean näköisenä. Vierellä seisoi kaikki kaverit. Ne kaikki, joiden kanssa oltiin seisty vierekkäin kuusi vuotta. Sylissä oli vasta saatu ruusu ja piha kaikui Suvivirrestä ja pienempien koululaisten laulamasta jäähyväislaulusta.

Nyt edessä on vielä suurempi maailma. Sinnekin hyppääminen taitaa jännittää molempia. Enää turvaa ei haeta niin usein äidin kädestä pitämällä ja tässä vuosien saatossa äidin huolenpitokin on muuttunut monessa tilanteessa ärsyttäväksi.

Pieni rakkain, tiedäthän silti, että äiti tulee kyllä edelleen seisomaan kanssasi kaikkien koulujen ja työpaikkojen pihalle jos tarvitsee.


"On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa
Nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa
Jäi jälki sydämiimme jälki unelmiin
Teille laulamme nyt näkemiin

Turvallista matkaa me toivotamme näin
On aika purjeet nostaa ylöspäin
Turvallista matkaa aalloilla elämän
Kanssa hyvän ystävän"

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Ote elämän kevyeltä laidalta: musiikkia, ruokaa, kirjoja. Ja kuohuviiniä ja suklaata. Tietenkin.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
2017
2016
2015

Kategoriat